Usko on oman haavoittuvuuden tunnustamista ja siitä syntyvä hätähuuto. Usko on aina riippuvuuden tunnustamista sekä oman voimattomuuden syvällistä näkemistä. Uskonnollisuuden tulisi aina säilyttää tämä epävarmuus, tämä huuto johonkin joka on oman hallinnan ulkopuolella. Usko on elävää silloin, kun se kumpuaa omasta avuttomuudesta. Uskon huuto on aina huuto sellaisen puoleen, josta ei voi tietää mitään. Jumala ei ole hallittavissa, ei edes uskonnon avulla. Jumalan tulee saada olla suveneeri, käsittämätön, mysteeri. Vasta silloin häntä voidaan puhutella, vasta silloin häntä voi kuulla. Ihminen voi olla yhteydessä Jumalaan vain niin syvältä kuin hän on suostunut oman voimattomuutensa kohtaamaan. Voimattomuuden tunto synnyttää huudon, joka tavoittaa sen jota ei voida tavoittaa. Tämä on se uskon pimeys, joka johtaa häikäisevään valoon. Tämä on se hiljaisuus, joka on täynnä pauhaavaa ääntä.
Saamme sen mistä olemme valmiit luopumaan.
Tommy Hellsten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti