sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Uusi ihmissuhde rakkaus jossa ei mielistellä!

Aina välillä päivitän oman näkemykseni ihmissuhteista joillaisena sen toivoisin olevan ja nyt on taas se aika.
Ennen kuin annan valtaa sille egon pelon ajatukselle, että minua ei ole luotu ihmisuhteeseen, niin avaankin itselleni sen mahdollisuuden, että mitäs just minulle se onkin tarkoitettu jos vain olen rohkea ja uskon siihen uuteen ihmisuhde rakkauteen jossa ei tarvitse mielistellä, eikä pelätä omia tunteita. Eikä varsinkaan niiden näyttämistä toiselle. On uskallettava jokainen hetki ottaa pelottava jätetyksi tulemisen riski. On luotettava että rakkaus kantaa.

Kukaan ei ole 100 % valmis kehossa eikä täällä ole kävellyt ensimmäistäkään ihmistä, joka ei olisi kärsinyt sydänsuruista. Tämä on tuhansista sydänsuruista kertovien biisien maailma. 
Rakkaudesta meillä on monenlaisia ajatuksia ja käsityksiä. Jotkut eivät ehkä ikinä ole kyseenalaistaneet rakkautta eikä varsinkaan tyhjältä tuntuvaa parisuhde rakkauttaan. Maailma on täynnä draagisia tarinoita, paljon kyyneleitä ja sitäkin enemmän erkaantumisia. Meiltä on unohtunut se seikka, että paraneminen tapahtuu mielen tasolla. Parannusta tarvitsee syy eikä seuraus.

Itse eritysherkkänä miehenä menee tasapaino helposti pois päältä ja ajaudun tunteiden vietäväksi ja paikkapaikoin jopa hyvin voimakkaasti. Annan itsestäni lähes aina 100 % joten on hyvä kyseenalaistaa se perus parisuhdetyyppi jossa aluksi mielistellään, sitten ostetaan sormukset ja talo, sitten tehdään lapset ja lopuksi erotaan. Voisiko intiimille ihmisuhteelle olla toisenlainenkin tarkoitus? Sitä pohdin tässä mahdollisimman oman näköisesti ja aidosti.

Tässä puhuu osaksi menneisyyteni, mutta uuden näkökulman antaa aivan uusi ääni.

Minulla on lähimenneisyydessä paljon kokemuksia siitä miten kaikki lävähtää auki melkein samantien. Minulle on sanottu "en tiedä mitä tässä tapahtuu?" tai "En tajua mutta nyt on oltava läpinäkyvän rehellinen". Kukaan ei vain jaksais enää mielistellä. 
Pienen alkuhuuman aikana jo tarkkailen sitä huumaa ja muistan että se ei ole totta. Minä en näe totuutta. Tarkoitukseni ei ole nyt demonisoida kauhean ihanalta tuntuvaa rakastumisen tunnetta, sillä sekin on vain kivalta tuntuva tunne tunteiden joukossa ja hyvä niin, mutta se ei vain ole totta. Jos alkuhuuma olisi totta, se ei katoaisi. Vain se joka on totta, pysyy. Rakkaushan pysyy jos se on aito kohtaaminen itsensä kanssa, peilillä tai ilman.

Rakkaus itse on se joka pysyy. Ensiksikin se rakkaus on löydettävä itsestä, ennen kuin edes harkitsee tätä mun ehdottamaani UUTTA intiimiä ihmisuhde tyyppiä. On paljon parempi rakennella kulisseja ja keräillä kivoja yhteisiä kokemuksia kuin katsoa rehellisesti omaan alitajuiseen paskaan joka siellä odottaa omaa avautumistaan. Joko menee sinne suoraan ilman mielyttämistä, antaa rakkauden avata tai sitten piilottelee sitä kaikilla kivoilla asioilla. En tarkoita mitään hysteeristä ja pakkomielteistä riitelyä enkä mitään fyysistä tai henkistä egovetoista väkivaltaa, vaan sellaista kahden aikuisen ihmisen välistä TURVALLISTA ilmapiiriä jossa kumpikin saa avata itseään ihan rauhassa, rakkaus tukena. Mielestäni mikään ei ole sen romanttisempaa kuin avata sydäntään toiselle luottamuksella. Siinä on sellaista syvällisyyttä jota arvostan kulisseja enemmän.
Puhun nyt emootinaalisista tukoksista, sisäisistä peloista ja epävarmuuksista joita me jokainen kannamme mukanamme. Kun puhutaan kärsimyskehon stimuloitumisesta, riitelystä, pahastumisista, itkemisestä, niin puhun juuri siitä luukusta joka avautuu aivan varmasti tilanteissa kuin tilanteissa. Olet sitten sinkku, parisuhteessa tai työpaikalla niin voi käydä. Jos olet kaupan kassalla ja elämään kyllästynyt mummo ohittaa sinut töykeästi saattaa käydä samoin. Jos sinulla on 10 minuuttia aikaa ajella työpaikallesi ja eteesi kiilaa bemari liikennevaloissa ruuhkassa. Se sama luukku saattaa avautua parisuhteessa kun asiat eivät menekäään niin kuin olin itse ajatellut. Vaikka kuinka tiedän että petyn vain omiin odotuksiini toisesta, silti se tuntuu pahalta ja suun pielet saattaa kääntyä alaspäin. Saatan menettää mielenrauhani odottamatta tietämättä yhtään miksi niin käy.

Tiedostan itsessäni sen, että olen parhaimmillani hyvin ainutlaatuinen, läsnäoleva, rakastava, aito, turvallinen, aina luotettava, hauska, innostuva, rauhallinen, onnellinen, luova, kerrassaan ainutlaatuinen mies. Parhaimmillani olen leikkisä, yllättävä ja sellainen valio yksilö joka on löytänyt oman sisäisen lapsensa, mutta huonoimmillani olen varmasti ärsyttävä, etäinen, puolusteleva ja erittäin väsyttävää seuraa. Just sellainen jonka seurassa en haluisi mielellään olla. Ja just nyt on tullut aika hyväksyä sekin puoli. Sillä rakkaus sallii senkin. Kaikkeen voi ryhtyä kuitenkin pilke silmäkulmassa. Ei kärsimystä tarvitse palvoa ja uskon että kärsimyksen hyväksymisestä lähtee aivan uusi tapa nähdä rakkaus. Helpommin sanottu kuin tehty mutta ainakin yritän.


 

Joskus päivä on saattanut olla hyvä, tuntuu että kaikki asiat luistaa loistavasti, mutta uni ei vain tule tai sitten nukahtaa väsyneenä mutta herää muutaman tunnin päästä valvomaan. Itse olen herännyt monet kerrat paniikkihäiriöön keskellä yötä. Hikoilen ja sydän hakkaa. Siitä tietää että aha, nyt on taas luukut auki. Nään monesti myös unia joissa tapahtuu paljon alitajuisia asioita. Olen kuullut että juuri silloin rakkaus alkaa tekemään työtään. 
Koen että minulla on erittäin antoisat ihmisuhteet takana, mutta kovin usein ne jäävät lyhyeksi koska sitä turvallisuutta ja rakkauteen sitoutumista ei vain oikein kerkeä tapahtumaan. 
Omaa pahuuttaan katsominen ei tunnu kivalta ja juuri siksi siitä on niin helppo lähteä "paremmille vesille". Kuitenkin tosiasia on se, että ne omat jutut on vain kohdattava oli siinä nenän edessä sitten kuka tahansa, se sama rakkaus on siinä nähtävillä. Olet saattanut huomata joskus että samat tilanteet tai ihmistyypit toistavat itseään. Miksi? Koska se lukko on itsessä, peili on aina sama.






Jos vanha ihmisuhdetyyppi kuului olla vain onnellista ja ihanaa (vaikka se ei koskaan sitä ole) ja vaikka uusi henkisyyden suunta opettaa välttelemään negatiivisia ihmisiä, putsaamaan auroja, ratsastamaan yksisarvisilla auringon laskuun, niin tämä minun ehdottamani uusi ihmisuhdetyyppi pyytää katsomaan rehellisesti ja suoraan pimeyteen ja tuomaan sen valoon. Toki siinä mittakaavassa kuin kykenee. Hiljaa hyvä tulee, sanotaan.
Kun ei vain jaksa esittää mitään, kun ei jaksa piilotella enää mitään. Jos vittu naurattaa niin nauretaan, jos itketään, niin vittu itketään. Jos ahistaa, niin anna mua ahistaa. Se kaikki on kuitenkin ohimenevää ja nopeemmin se menee ohi kun se hyväksyy rakkaudella ja anteeksiannolla, kun näkee sen sätkimisen taakse rakkauteen. Rakkaus ei tuomitse! Rakkaus ei tee ongelmia, mutta rakkaudessa voi kipuilla, siinä voi katsoa kaikkea sitä mitä sisältä nousee. Rakkaus tekee sen sata varmasti, tahtoi tai ei. Mitä suurempi aito rakkauden läsnäolo, sitä voimakkaammin pimeys astuu valoon. Mitä enemmän egon tapa mielyttää, kuoruttaa pinta ja painaa alas oma tyytymättömyys ja pelot, sitä varmemmin se pimeyden kohtaaminen saa odottaa. Miksi ei menisi suoraan asiaan? No siksi koska se pelottaa eikä voi tietää mitä tapahtuu. Se tarkoittaa sitä että joutuu antautumaan, joutuu nöyrtymään, joutuu heittäytymään. Joutuu olemaan helvetin rohkea ja rehellinen itselleen. Joutuu menemään oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Joutuu tuntemaan huonoja viboja. Joutuu kohtaamaan itsensä. Mitä siellä vaanii; syyllisyyttä, pelkoa jopa masennusta?

Lapsia seuraten on mukava huomata että heissä on vielä ripaus aitoutta asian suhteen. He näyttävät tunteet sellaisena kuin ne ilmenee, tässä hetkessä. He nauravat sielusta, itkevät sielusta ja kiukuttelevat vaikka kaupassa jos siltä tuntuu. Mutta mitä tapahtuu muutaman vuoden jälkeen. Tunteet alkaa olemaan tukahdetetut. "Älä kiukuttele siinä!", "älä taas aloita", "en ota sua kauppaan kiukuttelemaan kun saan hävetä silmät päästäni", "ei siinä mitään itkettävää ole, älä itke". Jos nauraa hekottaa päättömästi niin saatetaan sanoa "rauhoitu nyt". Mitä herkempi lapsi, sitä värikkäämpi tapaus.
Jos lapsena ei saa näyttää tunteitaan rakkaudessa, joutuu vanhempana kenties etsimään rakkauden tavaroista, alkoholista (joka kivasti avaa tukahdetettuja tunteita pintaan aamun pikkutunneilla) tai sitten tulee erilaisia sairauksia kehoon, koska tunnelukot ja pelot ovat sinne mukavasti hautautuneina. Sisäiset patoutumat ovat valmiina stimuloitumaan "murheellisten laulujen maa" kappaleen soiden taustalla. Jos ne eivät saa tapahtua rakkaudessa, ne tapahtuvat pelossa ja jälki on aina karumpaa.


Kuulostaako kivalta myyntipuheelta? Ei varmasti. Eikä se kuulosta minustakaan kivalta. Tiedän vain että sitä kohti on mentävä. Toiseen suuntaan kuin mihin yleensä mennään. On mentävä pimeyteen tajutakseen, että on ollutkin rakkaudessa koko ajan. Vaikka kuinka ego sanoo että "älä mene, minä lupaan sinulle kivempaa", niin olen päättänyt katsoa.

Olen tehnyt havainnon että kun olen sinkkuna, on rauha lähes käsin kosketeltavan läsnä, mutta tiedän että siinä ei ole koko totuus. Peili puuttuu. Hommat on pahasti kesken.
Haluan viedä omassa näytelmässäni rakkauden aivan uudelle levelille. Haluan murskata jokaisen kuvitelman mitä rakkauden kuuluisi olla sillä, että ensin matkaan omiin pimeisiin puoliini.

Tiedostan omat heikkouteni, lukkoni ja mököni. Tiedostan sen kohdan itsestäni joka oikein huutaa rakkautta, hyväksyntää ja ymmärrystä. Tiedostan sen minkä "yli" en ole vielä päässyt. Tiedostan kaikki ne egon kujeet jotka ilmaantuvat ihmisuhteissa lähes kellon tarkasti. Tiedostan senkin, että juuri sillä hetkellä kun pitäsi alkaa antaa paukkua, kummatkin vetäytyy ja jatkavat omaa polkuaan. Ei väärin sekään. Kaikki tapahtuvat juuri oikeaan aikaan ja jokaisella suhteella oli se sitten lyhyt tai pitkä, on tarkoituksensa. Uskon kuitenkin anteeksiantoon jo suhteen aikana, eikä minusta riidat ole niin todellisia kuin rakkaus itse on.





Kaikesta huolimatta näen aina peilissäni rakkauden ja viattomuuden, näen sen siis itsessäni. Näen senkin että teemme aina parhaamme. Koen rauhaa jo suhteen aikana joka palaa aina konfliktien jälkeen viattomana omalle paikalleen. Minusta riidan jälkeen on ihana löytää oma paikkansa ja vielä ihanampaa se on jos siinä pääsee syvemmälle luottamukseen. Egon tehtävä on pirstaloida täällä kaikki, mutta rakkauden tehtävä on yhdistää. Ajattelen tapahtumia kuin ne tapahtuisi elokuvassa ja minä olen se katselija. Olen katselija rakkaudessa joka hetkeksi samaistui elokuvaan. Elokuvassa voi tapahtua eroottisia asioita, riitoja, jännittäviä käänteitä tai super hauskoja asioita, mutta kun elokuva on ohitse, muistan kuka todellisuudessa olen. Olen rakkaus. Olen rauha. Niin olet sinäkin.
  
..Ainii, elokuvakin on meidän ihmisten peili. 
Todellinen ja vapauttava anteeksianto on sitä että tajuaa, että "elokuva" ei ole totta.

T: Jake





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti