Mitä hittoa täällä oikein on tapahtumassa?

"Sokrates sanoi, ettei tutkimaton elämä ole elämisen arvoinen. Se on vakavaa jööttiä. Kovinkaan moni ihminen ei välittäisi tutkia tätä väittämää ja vielä vähemmän omaa elämäänsä. Jos ajattelemme Sokrateen sanojen tarkoittavan sitä, ettei paikoilleen pysähtynyt ja poteroitunut elämä ole elämisen arvoista, se merkitsee, ettei juuri kenenkään elämällä ole mitään arvoa, mikä onkin suurin piirtein niin, miltä Ihmisyyden lapsuus näyttää Ihmisyyden aikuisuuden näkökulmasta. Ihmisyyden lapsuutta voi tästä huolimatta yrittää puolustaa, mutta siihen liittyy aina sellainen epätyydyttävä tunne pelkästä teknisestä voitosta.
Sokrateen syytös on varsin vakava: tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoinen. Kuka meistä oikein elää tietoista ja tutkittua elämää? Jokainen varmaankin ajattelee tekevänsä niin, mutta käytännöllisesti katsoen kukaan ei kyllä tee sitä. Kuka päättää kuluttaa elämänsä tunnit, päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet sillä tavoin kuin kaikki tekevät? Kuka sellainen, jolla on mahdollisuus ajatella asiat etukäteen todella päättää tietoisesti pariutua, hankkia lapsia, ostaa talon, käydä töissä ja tuhlata kaikki elämänsä varat yrittääkseen käyttää käytettynä saadun, värityskirjamaisen elämän vaatimukset?  Missä on ne ihmiset, jotka elävät tutkittua elämää? Arvokasta elämää? Missä on ne ihmiset, jotka ovat todella tehneet valinnan eivätkä mitään sellaisia toissijaisia valintoja joissakin puitteissa, jota he eivät ole itse valinneet, vaan sellaisen päävalinnan, jolloin he itse ovat valinneet nimenomaan omat puutteensa? Missä ovat ne ihmiset, jotka ovat valinneet oman elämänsä?
Kuka valitsee tietoisesti kahlita itsensä? Kuka valitsee avioliiton, lapset ja uran? Kuka valitsee velkaantuneen kuluttajan aseman ja päättää tuhlata elämäntyönsä hedelmät ollakseen omaisuutensa ja suuryhtiöiden orja? Kuka valitsee käyttää kaiken vapaa-aikansa kaikenlaisten juoksevien asioiden hoitamiseen, arkipuuhien tekemiseen ja television katseluun?  Kuka valitsee syödä myrkyllisiä ruoka-aineita ja elää myrkkyjen täyttämässä ympäristössä myrkyttyneiden ihmisten ympäröimänä? Kuka valitsee etukäteen ohjelmoidun elämän syntymistä kuolemaan? Kuka uneksii tällaisia kurjia, katalia ja elämänvastaisia unia?
Voihan olla niin, että valitsisimme nimenomaan tällaisen elämän, jossa raadamme porkkanaa tavoitellen, jos todella valitsisimme, mutta emme valitse. Juuri tätä merkitsee tiedostamattoman elämän eläminen, se että on nukuksissa unessa. Me sujahdamme elämiimme samalla tavoin kuin lapset sujahtavat niihin vaatteisiin, jonka äiti on heille ottanut aamua varten esille. Kukaan ei päätä mitään. Me emme elä elämäämme valintojemme vaan ennakkoasetusten mukaan. Me näyttelemme niitä rooleja, joihin olemme syntyneet. Me emme elä elämäämme vaan heitämme sen hukkaan. Heitämme elämämme menemään, koska emme tiedä mistään muusta, ja me emme tiedä mistään muusta siksi, että emme ole koskaan tulleet kysyneeksi mitään.
Me emme ole kyseenalaistaneet tai epäilleet mitään, nousseet omille jaloillemme tai vetäneet rajaviivaa ja sanoneet, että nyt alkaa riittää. Me emme ole koskaan kävelleet vanhempiemme eteen tai henkisten opettajiemme tai minkä tahansa lapsuutemme muun merkittävän henkilön eteen ja esittäneet yhtä yksinkertaista, rehellistä ja suoraa kysymystä, sitä kysymystä, johon on vastattava, ennen kuin mitään muuta kysymystä voi edes kysyä:
"Mitä hittoa täällä oikein on tapahtumassa?"
Sillä tavalla heidät murhataan. Ei suinkaan tuliasein tai viidakkoveitsin vaan ajatuksen, rehellisyyden ja suoruuden voimin. Tällä tavoin katsotaan ja nähdään. Tällä tavoin se rajaviiva vedetään.

Tämä ei ole mikään pikkuinen väliajan kannustuspuhe, jonka tarkoitus on heivata meidät carpe diem intoon ja lähettää meidät taistelukentälle voitonmaku suussa ja elämänmyönteinen, vapautta rakastava ja verenhimoinen loppuelämän-viimeinen-päivä-kiihko suonissamme sykkien, kunnes herätyskello taas soi maanantaiaamuna palauttaen meidät takaisin vankilarutiineihin.
Hetkeen tarttuminen ei vaan riitä. Se on vähän kuin rohkaisisi vankilaitoksen asukkia toteuttamaan elinikäisen unelmansa laulaa vankilakuorossa. Jos minulla olisi poika tai tytär, joku josta todella välittäisin, rohkaisisin häntä sanomalla mieluummin carpe vitae, tartu elämääsi.
Jos tietäisin , miten sanotaan latinaksi tartu nyt siihen vitun elämääsi, maustaisin kehotukseni tällä tavoin."

Jed Mckenna: henkinen sodankäynti