Google+ Followers

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Henkisen identiteetin murtuminen


Se on sitten jouluviikko mennyt ohi. Mitä jäi käteen? Allekirjoittaneelle ei yhtään mitään. Päinvastoin viikko on ollut henkisesti rankka. Mieleni on tehnyt kaikkensa, jotta se on saanut mielenrauhani sabotoitua ja on siinä onnistunutkin. Egoa ei kiinnosta se että onko joulu vai ei, sitä kiinnostaa vain tuntea elävänsä, tavalla tai toisella. Suunnitelmissa oli alunperin hiljaisuutta ja rauhaa ihan niinkuin muodikkaasti joulusta kuuluukin ajatella. Mutta eihän pelkät ajatukset tuo rauhaa eikä suunnitelmat toteudu läheskään joka kerta. Ne toteutuvat jos toteutuvat, en kuitenkaan enää edes usko, että tulevaisuuteen itse pystyy egon tasolla vaikuttamaan, ellei käy hyvä tuuri. Meillä on suurempi suunnitelma jos on kyllästynyt luomaan itse "paratiisielämäänsä". Se tapahtuu mikä tapahtuu.Tapahtukoon sinun tahtosi.


Mistä johtuu että olen ollut täysin mieleni vietävissä? Vastaus siihen on että yksinolo ja pysähtyminen. Tuo kauhea asia jota niin moni pelkää. Ja kun puhun yksinolosta, niin se on sitä sitten kirjaimellisesti. Ei tekemistä, ei mukavia töitä, ei ihmisiä, ei läheisyyttä, ei elokuvien katselemista eikä mitään ylimääräistä, ei edes kivaa joulun viettämistä eikä ensimmäistäkään joulupakettia. Ei sukua eikä perhettä. Ruokakin on yksinkertaista ja arkisen makuista. Rahat on vähissä ja ainut ystävä on itse, sekin vain kertoilee taukoomatta höpöhöpö juttuja.  Siinä teille "ihanaa" henkisen polun valinneen ihmisen elämää. Ei ole ihme että tässä joutuu olemaan aika rare omissa rehellisissä avautumisissaan.
Vaikka koko viikko on ollut tyhjä ja tyhmä, niin se on ollut henkisestä näkökulmasta katsottuna opettavainen. Olen saanut olla pelkojeni kanssa kahden, olen saanut siis (taas) kasvaa-alkuunpäin. Olen kohdannut asioita itsessäni jotka on kohdattava, ennemmin tai myöhemmin. Ei minulla ole enää mitään tarvetta hienostella tai rakentaa itselleni pinnallista henkistä identiteettiä, joka on sisältä hauras. Haluan mennä just sinne missä se ongelma sijaitsee eli sisälleni. Kulissit ei ole minun juttuni. En halua kivaa tekemistä vain sen takia, että minulla on tylsää, enkä halua olla henkinen ihminen siksi, että pelkään menneisyyttä tai tulevaisuuttani. Toki elämässä saa olla kivaakin ja se kuuluu luonnollisena osana dualistiseen maailmaan, mutta on erittäin hyödyllistä muistaa että tunteet ja fiilikset muuttuvat jatkuvasti. En usko pinnalliseen hyvään enkä usko pinnalliseen pahaan. Uskon kuitenkin vielä siihen mikä on tässä ja nyt. Otan sen semmoisena kuin se ilmenee. Rakkautta haluan vielä romantisoida hiukan, vaikka sen merkitys on kohta niin syvällä, että en itsekään taida sitä löytää...;-)



Pinnalliselta ja maalliselta puolelta katsottuna olen ollut masentunut ja tylsistynyt, mutta täältä toiselta puolelta katsottuna esitän vain teatteria jossa vuorosanatkin on opetettu suuhuni (tosin tällä viikolla olen katsellut mykkäfilmiä jonka on ohjannut "Kaurismäki";-) 
Seuraavaksi muuten alkaa ihmisten suusta kuulumaan mantra "hyvää uuttavuotta". Se tulee joka vuosi tähän saman aikaan, koska se kuuluu suunnitelmaan, siinä ei ole mitään spontaania eikä syvyyttä. Kuinkahan senkin taas kestää?;-) Nou problemoomo, onhan se toki hyvä, että meillä on jotain tekemistä täällä näytelmässä...;-)


Elän tällä hetkellä henkisesti rankkaa vaihdetta elämässäni, koska mieleni haluaa tehdä ongelmia. Samalla olen herännyt siihen hirveään tilaan ja ymmärrykseen, että mikään ei ole todellista. Olen tässä vuoden päivät puhunut esim. siitä että kaikki on unta eikä aikaa ole. Olen välillä herännyt ja välillä nukahtanut uudestaan elämäksi kutsuttuun uneen. Nyt kun sen vihdoin OIKEASTI tajuaa, nyt kun sitä on oikeasti alkanut heräämään, niin se on kauhea järkytys. Se repii ja raiskaa. Ja mikä on tässä pahinta on se, että takaisinpäin ei ole mahdollista mennä, se on silkka mahdottomuus. Tässä ei tiedä miten tässä olisi. Välillä kaduttaa koko henkinen lässytys ja välillä on kuin kolmannessa taivaassa, elän nyt vissiin sitä välivaihdetta (en ole siitäkään kovin kiinnostunut). Egoni ei halua päästää irti. Tunteeni käy kierroksilla ja pelkoni tekee vastaiskuja. Hirveetä elämää. Samalla kuitenkin sisälläni kasvaa jotain vahvaa ja rauhoittavaa. En osaa sanoa mitä, aavistan vain että se on sanojen ulottumattomissa. Se voisi olla vaikka ikuisuuden kosketus tai jotain. Ei mitään joka herättää mielikuvia. Sitä ei saa edes ajatella, muuten sen kadottaa samantien.
Nykyajan henkisyys ja kiireellinen elämä on pinnallista kuin marketin lehtiosasto. Paljon tietoa mutta ei yhtään todellista hiljaisuutta. Kaikkein ongelmien takana on hiljaisuuden puute. On ensin löydettävä hiljaisuus itsestä ja vasta sitten voi ulospäin projisointi lakata tai ainakin hiljetä. Hiljaisuuden vastakohtana on mielikuvat eli mielikuvitus ja siihen ripustautuminen.

On todella hassua ajatella että hengailemme täällä VAIN omien mielikuvien kanssa. Annan tästä yhden esimerkin: 
Jos olet lukenut minun facebook päivityksiäni ja lukenut blogiani, mutta et ole koskaan minua tavannut, niin sinulla on erittäin pieni ja rajallinen MIELIKUVA minusta. Sinä joko tykkäät mielikuvastasi tai sitten et tykkää. Mutta varmaa on se, että jos tapaisimme livenä, niin se mielikuva katoisi ja ajan myötä muuttuisi, eikä se sekään olisi kuin rajallinen yrityksesi luoda minut uudestaan. Tämän mielikuvan perusteella joko rakastut, tykästyt, vihastut tai petyt minuun. Mistä voit muuten edes tietää miten rajallisena pidän omien mielikuvien jakamisen nettiin tai minkälaisen vaikutelman OLEN oppinut antamaan hyvästä ihmisestä livenä paikanpäällä. Kysymys kuuluukin? Onko se todellista? Oletko aivan varma siitä, mikä minä todellisuudessa olen? Voitko ihan oikeasti uskoa että olen olemassa sellaisena kuin ajattelet? Itse sinä teet minusta mielikuvasi. Sinä et ole erillisyydessä ainut pirstale, joka kuvittelee tietävänsä totuuden minusta. Joku toinen voi kuvitella täysin TOISIN, eikä sekään olisi totta. 
Tämä sama koskee kaikkeen elämään. Katselemme koko maailmaa omien mielikuvien kautta ja kuvittelemme sen todeksi. Uskomme siihen ihan täysillä. Luomme sitä mielikuvaa lisää jatkuvasti (ja jokainen kuviteltu pirstale luo jatkuvasti uusia kuvitelmia jokainen hetki). Olemme labyrintissa, jossa on vain asioita jotka perustuvat mielikuviin. Ei ole ihme että ihmissuhteet ovat täynnä draamaa ja koko ihmiskunta tappaa itseään -mielikuvien kautta. Totuus on se, että me emme ole onnellisia mielikuvitus maailmassa, olemme hukassa jossa kukaan ei ole löytänyt itseään. Kukaan ei tiedä edes sitä että miksi täällä olemme. Mielikuvituksessa ei ole absoluuttista totuutta. Siksi olemme levottomia ja syyttelemme aina kaveria omasta epäonnistumisestamme. Sisällä jatkuva tyhjyys ja rakkauden puute. Mielikuvat on ihan kivoja asioita eikä niistä kandee tehdä ongelmaa, mutta totuuden erottaminen tyhjästä edesauttaa saamaan syvyyttä elämään. Sitä voi oppia jopa relaamaankin, koska kaikki energiat eivät mene jatkuvasti kulissien ylläpitoon. Yksi suurimmista illuusioista on nääs se, että ajattelemme jatkuvasti että mitä MUUT MINUSTA AJATTELEE.
Vie tämä sama mietiskely omaan elämääsi, katso kumppaniasi, lapsiasi, ystäviäsi, esikuviasi, kaikkea. Totuus on se, että hekin kaikki hengailevat vain mielikuviensa kanssa. Jos sinulla tulee ongelmia muiden ihmisten kanssa, niin sinulla on ongelmia vain ITSESI KANSSA. Voimme toki elää täällä normaalisti ja nähdä asian merkitys, mutta tässä vastaus siihen miksi sisällämme on niin paljon sisäistä levottomuutta. Hyvä puoli kaikessa kuitenkin on se, että todellisuuden ja rakkauden erottaa vain siitä, mikä tuo sisäistä rauhaa ja rakkautta. Rakkaus on yksi. Rakkaus on kaikki ja se vain on. Mielikuvasi ei ole rakkautta, mutta nekin voi tuoda iloa elämään jos ei jää niihin kiinni. On eduksi jos pystyy mukautumaan suuremmalle tarkoitukselle. Itse luoma elämä tekee vain ongelmia, koska itseluoma itse on itse ongelma.



Elämä koetaan usein sellaisena kuin sen HALUAMME kokea, emmekä niin kuin se meille ilmenee. Siksi tykkäämme arjessa ja jopa facebookissakin vain niistä asioista, jotka olemme KOKENEET menneisyydessä. Harvoin siellä jutellaan avoimesti toisen ilosta tässä hetkessä. Harvoin siellä tykätään siksi, että toinen tykkää (ja itse ei). Peilaamme vain omia mielikuviamme toisista linkeistä, päivityksistä ja arjen elossa. Elämme omassa mielikuvitusmaailmassamme ja rakennamme identiteettiämme erillisyydestä. Käytämme sen identiteetin varjelemiseen loput energiamme. Loukkaannumme ja pelkäämme. Yksikään ei saa astua hataran mielikuvamme päälle, muuten suurin pelkomme voi paljastua. Emme ole mitään. Olemme kuolevaisia-ajatuksissamme.



On monen monta illuusiota jonka joutuu henkisellä polulla rikkomaan ja tämä on yksi niistä. Mielikuvat eivät ole koskaan todellisia. Itse olen menossa siinä vaiheessa egon murtamista, että joudun todistamaan oman henkisen identiteetin murtumista. Se on yksi niistä asioista joita ego ei haluisi tehdä, koska egon tehtävänä on aina lisätä totuuden päälle uskomuksia ja asioita. Se kuvittelee saavansa kivoja asioita tulevaisuudessa, mutta se ei halua että koen täydellisyyden tässä hetkessä. Tämän hetken hetki on hiljainen ja täydellinen. Täydellisyyttä ei voi rikkoa ajatuksilla eikä mielikuvilla. Kun seuraavalla kerralla kuulet jotain "pahaa" itsestäsi, niin kysy että KUKA sen keksi ja KUKA sen kokee? Kukaan ei voi rikkoa sitä mikä on kokonainen, ei edes ajatus. Sinä olet kokonainen ja viaton. Kaikki on annettu anteeksi ja vapautettu. Edes ihmisen luoma Jumala ei voi sinua tuomita helvettiin, siitä samasta syystä eli mielikuvitus ei voi olla totta.



Ei elämä kuitenkaan ole kauheaa, elämä on neutraalia ja rakastavaa. Vain ajatukseni siitä voi tehdä kokemuksesta toisenlaisen. Siinä mielessä vastuu on minulla. Vapaus on valita. Minä olen ehkä maailman ensimmäinen ja viimeinen ihminen, joka ei ole "valaistunut" ja ehkä juuri siksi en olekaan ollut onnellinen elämässäni. Enää en edes tiedä mitä onnellisuus on, enkä tiedä onko se edes mahdollista saavuttaa, mutta alkuunpäin minut on ohjattu menenemään eikä takaisin ajassa voi mennä. Ja jos totta puhutaan se olisi viimeisin asia jota sydämeni haluaisikaan. Läpi mennään vaikka harmaan kiven. Tervetuloa syvä rakkaus. Tunnen sen läsnälon taas palanneen. Koko viikko onkin ollut pelkkä valinta ajatella. Mitään hätää ei ole. Kaikki on yhtä täydellistä kuin aina ennenkin.
Kiitos blogi, kiitos elämä, kiitos rakkaus <3.








tiistai 24. joulukuuta 2013

Rakkauden pelko, viite rakkauteen



Mikä sen parempi hetki on mietiskellä rakkauden pelkoa kuin jouluaatto aamuna klo 4:19. Jos lahjat tavaran muodossa ei enää anna sinulle mitään, niin tämä mielen antama lahja voi olla ihan hyvä vaihtoehto. Tämä joulumieli on tehty itse muutamassa tunnissa, mutta sen raaka-aineet on valmistettu vuosien aikana.

Katselin pari päivää sitten tämän  avoimen tilityksen:  http://www.youtube.com/watch?v=BPrtdIe31OU ja heti välittömästi ajattelin että tätä täytyy taas mietiskellä. Teen sen nyt samalla kirjoittaen ja jakaen teidän kanssanne. Jos joku tekee uuden oivalluksen itsessään, niin olkoon se minun joululahjani sinulle. Jos asia aiheuttaa mielessäsi pelkoa, niin olen onnistunut stimuloimaan jotain, mikä estää sinua rakastamasta. Anna se anteeksi itsellesi, niin olet taas lähempänä mielenrauhaa, jota myös näin joulunakin niin paljon mainostetaan...;-)

Olen monesti painottanut sitä, että kaikki valinnat tehdään pohjimmiltaan joko rakkaudesta tai pelosta. Normaalisti ihminen ei tule asiaa ajatelleeksi, mutta sen tarkempi syvällinen mietiskely pelon ytimen paljastaa. Olen itse mietiskellyt asiaa syvällisemmin jo useamman vuoden ja mitä rehellisempi olen itselleni, niin sitä enemmän huomaan pelkoja itsessäni.
Pelko ilmenee tässä maailmassa monin eri tavoin eikä niiden luetteleminen ole nyt tarpeellista. 
Suurin este rakkauden tiellä on omat alitajuiset ja tietoiset pelot. Yksi kieroituneimmista pelon muodoista on rakkauden pelko.

Moni on varmasti elämän aikana huomannut itsessään että läheisyys, pysähtyminen ja avoimuus on vaikeita asioita kohdata. On helpompaa olla muodikkaasti kiireinen, on helpompaa sanoa että "sitten kun". On helpompaa paeta omien mielikuvien ja odotuksien taakse kuin hyväksyä ja rakastaa ehdoitta. Ja sitten kun "sitten kun" hetki saapuu, niin ei sittenkään uskalleta paljastaa itseään. Roolit vain muuttuu ja mielestä otetaan siihen kyseiseen tilanteeseen sopivat maskit, jotta se jokin osa minua saisi olla koskemattomana (rakkaus).
Tuntuu kun aina olisi mielessä salaisuuksia, joita pitää varjella. Ei uskalleta kertoa avoimesti itsestään, koska pelätään jätetyksi tulemista. On pakko olla suosittu ja fiksu toisen silmissä. Kontrolli vie eikä uskalleta heittäytyä edes tunteiden viemäksi. Tunteita pidetään nössöjen juttuina, koska sen taakse on "nössön" hyvä piiloutua. Mitä vanhemmaksi ihminen kasvaa, niin yleensä sitä varovaisemmaksi sitä tulee, koska ihmiselle on kasaantunut taustalle paljon tarinaa, joka estää tässä vapaassa hetkessä elämisen. Muutostakin pidetään pelottavana asiana. Pahimmassa tapauksessa ei uskalleta edes rakastua, koska ei haluta että se menneisyys eli vanha toistuisi. Alitajuinen ja tietoinenkin mieli ei halua ottaa riskiä. Sen pahin painajainen on kokea hylätyksi tuleminen. Ei uskalleta rakastua. Totaallinen rakastuminen saattaa hetkesi kadottaa jopa ITSENSÄ eli egon. On vaarallista antaa itsensä kokonaan toiselle ja tulla yhdeksi. On helpompaa kiilottaa itseään kuin antautua täysin. Yleensä alkuhuuman jälkeen ego palaa kahta kovempana takaisin, koska sen paikka on ollut hetken uhattuna. Ego ei halua kadottaa itseään, on siis määriteltävä rajat ja vieläpä mielellään tuplana. Ongelmat alkavat jotta tarina peittäisi aidon ja paljaan rakkauden. Kauneinta ja rakastavinta mitä toinen voi toiselle tehdä on olla näkemättä toisen menneisyys. On rakastavaa nähdä ja kokea toinen tässä ja nyt, uutena ja täydellisen epätäydellisenä.




Mitä se pelko on? Pelko on vain tarina mielessä, se on vain kuviteltua sanaa, jonka tehtävänä on peittää aito hetkessä olemisen riemu ja vapaa täydellisesti irti päästävä ja anteeksi antava rakkaus. Pelko ei ole mitään, mutta silti se hallitsee ja kontrolloi koko maailmaa. Psykologinen vaiettu sairaus. Jokaisen oma henkilökohtainen tarina ja muisto elämästä. Luonnollinen pelko on sitä, mikä luonnossa elää luonnollisesti (itsesuojeluvaisto, joka on sekin erillisyyden yksi muoto), mutta ihminen on rakentanut mieleensä helvetin. Psykologisen helvetin. Rakkaus on kuitenkin maailman YKSINKERTAISIN asia. Se on niin yksinkertainen asia, että siitä ei voi edes puhua. Se vain ON. Rakkaus ilmenee joka hetki täydellisenä ja se näkyy kaikessa jokainen hetki täydellisenä, mutta siinä on vain yksi mutta. Pelko tulevaisuudesta ja pelko menneisyydestä. Asia jota ei edes todellisuudessa ole, hallitsee maailmaa. Maailmassa on rakkauden puute ja se kaikki on omaa syytä ei kenenkään toisen. Mistä siis löytyy ratkaisu tähänkin pulmaan? No omassa mielessä. Siellä on jäljellä totuus ja ratkaisu. Ensin muutos yksilötasolla ja sitten vasta kollektiivisesti. Ensin on löydettävä rakkaus itsestä ja sitten sen voi nähdä toisissa. Mielessä asustaa paikka täysin koskemattomana, ikuisesti. Meidän täydellinen ja ainut todellinen todellisuus. Rakkaus. Meidän mielessämme kuuluu ikuisuuden kaiut ja siellä olemme yhtä rakkaudessa. Voisi melkein sanoa, että olemme yhtä mieltä. Jos siitä ottaa uskomuksen pois että olisimme erillisiä ja yksinäisiä, niin jäljelle jää vain oleminen rakkaudessa. Tämä on niin yksinkertaista sanoissa, mutta vaatii lineaarista aikaa rakkauden tajuamiseen. Itse koen elämän hyödylliseksi kun toimin näin. Elämästä tulee myös onnellisempaa ja saa matkalla kokea ihmeitä ja uskomattomia yhteensattumia. Mutta ei niistä sen enempää....:-)

Meillä on kuitenkin omasta tahdostamme elämisen kokemus täällä ja ihmisen menneisyys näkyy varmasti geeneissä ja alitajunnassa. On siis vain matkattava takaisin rakkauteen. Mikä sen parempi paikka on harjoitella rakkautta kuin toisten erillisiltä näyttävien ihmisten kanssa tai romanttisesti toisen ihmisen kanssa.
Monella on varmasti kokemuksia ihmissuhteissa siitä, että huomaa ajattelevansa pahoja ajatuksia. Ne ovat vain ajatuksia, älä niitä pelkää. Pahat ajatukset ovat vain omaa keksintöäsi. Ne ovat ajatus energiaa läsnäolon tiellä. Ei sen kummempaa. Jos et ole tiedostava ihminen, niin sitten homma voi tuottaa ongelmia, sillä ne saattavat alkaa toteuttamaan ITSEÄÄN. Ajatukset ottavat muodon eli ne muuttuvat ns. "todeksi". Rakkautta ei kuitenkaan voi tuhota millään teoilla eikä ajatuksilla. Kaikki muu on katoavaista. Kaikki muu katoaa jopa hetkessä. Lineaarisessa ajassa ei tarvita kuin parituhatta vuotta niin kaikki ympärilläsi on kadonnut tyhjyyteen ja ottanut energian lailla uuden muodon. Ei tarvita kuin sata vaivasta vuotta niin sinua ja minua ei täällä enää ole. Rakkaus ei kuitenkaan tästä hätkähdä. Se ei ole edes tietoinen sinusta tai minusta, silti se on AINA, tässä ja nyt. Haluatko olla siinä vai haluatko nähdä untasi?

Arjessa on hauskaa pistää rimaa korkeammaksi ja korkemmaksi. On mukavaa haastaa itseään. Itse tykkään leikitellä egoni kanssa, koska tiedän että ego on vakavikko ja tuomitseva. Se haluaa pilata kaiken. Sen on pakko voittaa ja olla hyvä. Ego ei halua rehellisyyttä, eikä se halua olla avoin. Yritän tiedostaa omat pelkoni, tai ainakin osan siitä. Haluan kulkea niitä kohti, omaa rauhallista tahtiani. Olen uskaltanut rakastua ja tulla jätetyksi, olen uskaltanut päästää irti ja hyväksyä. Uskallan nauraa omalle hölmöydelleni ja diggaan nähdä kaikki vain hölmönä näytelmänä, jossa on valmis käsikirjoitus. Yritän hyväksyä juonen käänteet ja nautin esityksestä. Joskus nukahdan hetkeksi uneen ja huomaan samaistuvani näytelmään liikaa, silloin on mukava lähteä vaikka teatterista hetkeksi pois (nousemalla pienen itsen yläpuolelle).

Ehkäpä siksi rakkaus liitetään sydämeen ja ajatukset päähän, jotta osaisi erottaa nämä kaksi toisistaan. Ajatukset eivät ole rakkautta, mutta ne voivat olla viitteitä matkalla rakkauteen. Rakkaus sykkii hetkessä ihan niinkuin kuin sydän lyö, kun taas mielen tahtävä on ajatella rationaalisesti käyttäen pelkoa rakennusaineena. Kukapa ei olisi joskus rakastunut niin kovaa, että rakkaus syrjäyttää järjen? ;-)

Mitä rakkaus minulle edustaa? Universaalisti ja totuuden kautta se edustaa kaikkea. Ykseyden ja kaikkeuden kieltäminen on käynyt minulle täysin mahdottomaksi. En pysty edes käsittämään miten olen joskus voinut ajatella toisin. 15 vuoden tiukka mietiskely on jättänyt pysyvän jäljen. Erillisyyttä ei ole. Vaikka kuinka maailma komppaa otsa kurtussa toista, niin silti minun on mahdotonta ajatella että kaikki olisi irrallisena toisistaan. Ei nimet ja vasta lapsen kengissä oleva tiede pysty rikkomaan sitä mikä on jo energiassakin yhtä. En enää jaksa uskoa, että tämä maailma olisi kovin todellista. Ei täällä ole mitää pysyvää eikä mitään todellista. Rakkaus on kuitenkin kaikki eikä kuolemaa ole kuin ajatuksissa. Ja mitä taas ajatukset ovat? Mistä ne tulevat? Mitä aika on? Ei mitään. Vain ajassa on kuolemaa ja tuskaa, koska se on huono yritys rikkoa ikuisuus ja rakkaus. Vaikka tämä on egolle vaikea asia ymmärtää, niin sen todellisuus on yksinkertainen ja tosi. Kuten Albert Einstein sanoi että ongelmaa ei voida ratkaista sillä tasolla jossa se on syntynyt. Hyvin sanottu. On uskottava rakkauteen ja henkeen omien pelkojen sijaan. Vain pelko estää tätäkin asiaa miettimästä, koska sen pelko on rakentanut itsensä ajassa. Rakkaus kuitenkin on ajan ulottumattomissa. Taivasten valkunta on sisäisesti meissä.




Mitä rakkaus edustaa minulle arjessa? Se edustaa egon ja pelon kadottamista ja sen täydellistä hyväksymistä. "Hiljaa hyvä tulee" eikä mihinkään ei ole kiire. Elämästä ei tarvitse turhaan huolehtia ja stressata...enää. Luulen tietäväni mitä rakkaus on, mutta minun mieleni on vielä niin uskomusten kyllästämä, että sen muoto vaihtuu aina siihen asti kunnes se on kadonnut kokonaan -omalla painollaan. Joka kerta kun oivallan jotain suurta tai koen enemmän vapautta omista kahleistani, niin sitä on rauhallisempi olen ja tiedän että suunta on oikea. Ihmeet ja "merkit" tukevat polkua kauniisti, jotta epäusko ei lannistaisi rakkauden tiellä. 
Arki on kuitenkin ihan tavallista, tavallisempaa kuin se on koskaan ollut. Mieleni on hiljaisempi kuin se on koskaan ollut. Todellisuus pilkistelee aivosumun takaa enemmän kuin koskaan. Koko elämällä on nyt tarkoitus, minä sen näyttämön pääosan esittäjä ja rakkaus sen päämäärä. Pelko on rakkauden ainut vihollinen ja se yrittää pitää erityisyydellään meitä kahleissa. Vapautus ja rakkaus on kaikesta huolimatta tosiasioita. Rakkaus on kaikkeuden normaalein tila eikä sitä voi viedä pois edes kahleissa.






Rakkaus on oman menneisyyden hyväksymistä. Rakkautta on nähdä kokonaisuus ja tajuta menneisyyden katoavaisuus. On tärkeää tajuta että en olisi tässä ja nyt, ellen olisi saanut kokea kaikkea sitä mitä olen kokenut. Vaikka elämässäni olisin ennen uskonut sirpaleiseen erityisyyteen, niin nyt olen alkanut eheytymään mielessäni. On aika kokea kiitollisuutta kaikesta. On upeaa olla rakastettu ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Enää en jaksa luoda elämääni paremmaksi. Se muuttuu itsestään paremmaksi kun en kehitä ITSEÄ. Olen se mikä olen. Uskon että kelpaan elämälle tälläisena kuin olen. Olen valmis rakkauteen. Olen valmis tähän hetkeen, en tarvitse tarinoita, haluan rakkauden.
Koska kaikki on kuin näytelmää, niin mitään hävittävää ei ole- rakkaudessa. Tarinassa kaikki kuolee ja tarinassa on AINA loppu. Niin on myös tällä tarinalla loppu, mutta se minkä viitteen tämä sinulle saattaa antaa, on vasta kaiken alku. Rakkaus vain laajenee eikä koskaan lopu. Jos tämä on mielestäsi naurettavaa utopiaa ja tarinaa, niin olet oikeassa! Siksi teenkin tästä elämästä HYVÄÄ UNTA ja UTOPIAA!! <3 <3 <3 <3 <3




sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Alaston joulu

Ylihuomenna on kaikkien odottama jouluaatto ja tällä kerralla se "tulee" ilman muodollista vaatetta, ilman identiteettiä -ainakin melkein. On siis musta joulu. Luonto lepää täysin tietämättömänä ihmisen muodollisuuksista. Yksinkertaisena ja alastomana. Sillä ei ole odotuksia, ei mielikuvia siitä millaisen talven tai joulun pitäisi olla. Se vain on. Itselleni on aivan sama onko lunta vai ei, mutta tietysti niille toivoisin lunta, joille asia on vielä tärkeä.
Olen yksin tämänkin joulun ilman lahjoja tai jouluruokia, silti olen onnellisempi kuin koskaan. On vapaata ja rauhaa, rakkauskin pilkistelee jossain ajatuksieni takana, joten minulla ei ole mitään hätää. On vain nyt ja se tapahtuu tietysti TÄSSÄ JA NYT.





































































T: Jake


lauantai 21. joulukuuta 2013

Joulu tulee, oletko valmis?

Mietteitä joulusta ja uskonnosta.
(huom: isot ja pienet kirjaimet tai muuten vaan väärin kirjoitetut lauseet, pilkut ja pisteet eivät ole tämän blogin pääpointti, joten se siitä sitten....;-)

Nyt kun joulu on taas nurkan takana, krääsän kulutus, pakolliset tavat ja kiire on taas tapetilla, niin voisin hieman valaista omaa suhtautumista jouluun, raamattuun ja kristinuskoon. 
Uskon että  "joulurauha" löytyy hivenen syvemmältä kuin tavaratalojen hyllyiltä. Itse en USKO jouluun miltään osin sen pinnallisuuden takia, mutta -osaan- raamatun viitteistä rakkauteen ja rauhaa uskon, koska rakkauteen on helpompi uskoa kuin traditioihin, instituutioihin ja joulupukkiin. Minulla on vaikeuksia hahmottaa joulun funktio, ihan niinkuin uskontojenkin kyseenalaistamattomuus, eikä niiden pakollisuus maistu millään tavalla vapaalta ja kivalta. Valheet tontuista pukista ja muista mielikuvitushahmoista tuntuu turhilta, joskin ihan hauskalta viihteeltä. Joulusta on tullut kuin yksi uusi pieni uskonto lisää tänne miljoonien uskomusten maailmaan. 
Joulu on aluperin Jeesuksen syntymä juhla, mutta itse en juhli siinä kenenkään erityisen kehon syntymää, mutta siihen syntymään uskon, joka tapahtuu tässä hetkessä ja omassa mielessä. Sitä voi kutsua vaikka uudelleensyntymäksi. Rakkauden yksinkertainen olemus on luettavissa tuhansista muistakin kirjoista, joissa puhuu se mielen osa, joka ei ole riippuvainen ajasta tai pelosta. En usko rankaisevaan raamatun Jumalaan, jonka ihminen on kirjoittanut pelkonsa kautta, enkä usko Jumalaan jolle pitää ansaita rakkaus. Sama on suhteeni jouluun ja joulupukkiin. Lahjoja ei tarvitse ansaita, eikä joulumielen saavuttamiseen tarvitse metsästä kaadettua puuta eikä stressiä tai kiirettä. Ei siihen tarvita mitään muuta kuin aito rehellisyys itseä ja omia uskomuksia kohtaan. "Joulumaa on ihmismielen rauhan valtakunta ja se löytyy jokaisen sydämestä", niinkuin joululaulussa sanotaan.
Koska joulu on mielen asia, niin tämä on minun mieleni asia.

Uskonto:
Minun mielestäni ei ole tarvetta erotella buddhalaisuutta, kristinuskoa tai mitään muutakaan uskoa toisistaan, jos haluaa tietää pohjimmaisen totuuden. Minusta on todella hassua nykyään kuunnella tai katsella ihmisten mielipiteitä uskonnoista ja Jeesuksesta. Monien mielissä on aivopestynä muodikasta tuomita se "satukirja". Itselläni ei kuitenkaan ole vaikeaa erotella ajatonta rakkauteen perustuvaa viestiä ihmisen kirjoittamasta pelkoon perustuvasta opista. Lisäksi raamattua lukiessa täytyy muistaa sen aikainen tapa ilmaista asia. On hieman eri asia ilmaista asia 2000 vuotta sitten kuin 2013. Lukemisen ymmärtämisessäkin ja tulkinnoissa saattaa ilmetä pieniä vaikeuksia, varsinkin jos ei ole kykyä erotella, kyseenalaistaa ja mietiskellä syvällisesti.
Kuten sanottuna, raamatussa esiintyy myös pelkoon perustuva rankaiseva jumala, koska ihminen on yrittänyt muuttaa tekstejä omaksi kuvakseen. Kuten kaikki on peiliä, niin myös raamattu. Rakkauden ja ikuisuuden oivaltaneen opetus eroaa huimasti pelkoon perustuvasta opetuksesta. Ihminen haluaa aina sorkkia joka väliin, varsinkin jos vaan on kyse vallasta, rahasta tai itsensä korostamisesta. Uskonnot ovat herkkää aluetta ja sen väärinkäyttäminen on parasta aluetta taistella ja riidellä. Uskonnot ovat egon yksi suurimmista temmellyskentistä. Aina kun mainitsetkin sanan rakkaus tai raamattu tai jokin muu "hihhulikirja", joka on UHKA omille ajatuksille, käsityksille universumista ja elämästä, niin se aiheuttaa mielessä monenlaisia yhtymiä. Jopa pelkoja. Rakkaudesta ei saisi puhua ääneen, mutta kaikki sitä tavoittelee ja kaipaa. En ole henkilökohtaisesti vielä ensimmäistäkään ihmistä tavannut, joka ei kaipaisi rakkautta. Yleensä rakkauden puutos näkyy negatiivisuutena tai sitten sen mainostaminen ylilyöden, tai jonain muuna kipuiluna ja epävarmuutena.

Niin, eli raamattu. Otin ihan huvikseni raamatun kaapista ja aloin tutkimaan sitä ja huomasin, että luin sitä täysin erilailla kuin nuorempana. Silloin en osannut erotella egoa eli ihmisen pelkoon perustuvaa ja Hengen rakkauteen perustuvaa viestiä toisistaan. Nyt huomasin että Jeesuksen opetukset ovat unohtuneet sinne melkein puhtaana. Lisäksi olen huomannut että mieli on se joka tulkitsee, joten tekstin ymmärtäminenkin on muuttunut. On siis  paljon tulkitsijastakin kiinni miten asiat näkee. 
Jeesus kammoisille tiedoksi taas, että voit tässä vaiheessa palata iltalehden tai seiskan sivulle;-)



Muistutan vielä että itseäni ei ole kastettu, en ole koskaan kuulunut kirkkoon, en ole käynyt riparia enkä ole muutenkaan toistanut apinan lailla samoja totuuksia kuin massat, mutta näistä voin olla yhtä mieltä raamatun kanssa, oman mieleni kautta pureskeltuna:

Ensin raamatusta ote ja sitten tulkintani asiasta:

"Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat YHTÄ, niinkuin me olemme YHTÄ. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti YHTÄ, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua."

Tämä on selkeä viesti, joka on kaiken henkisyyden pääpointti. Kaikki on yhtä, kuvittelit sitten itsestäsi mitä haluat, se ei vaikuta ykseyteen millään lailla. Jopa kvanttifyysikot ja muuta tiedemiehet ovat tästä yhtä mieltä. Kaikki energia on samaa vaikka muoto olisi eri.


"Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mikä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa. Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei isästä. Ja maailma himoineen katoaa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti."

Ihminen on jatkuvasti luonut omaa maailmaansa ikuisuuden keskelle, ja valitettavasti huonoin tuloksin. Kaikki ajassa on katoavaista ja aiheuttaa tuskan ja murheen. Siitä ei ole epäilystäkään. Täällä kolikolla on aina kääntöpuolensa, jos ei ole sokea. Se rakkaus johon me uskomme täällä on tuonut vain pettymyksen. Hyvä puoli tässä kaikessa on se, että "isän" rakkaus on kaikenkattavaa ja täydellistä. Kaikki on annettu anteeksi ja vapautettu. Ihminen tuomitsee itsensä, ei Jumala. Rakkaus ei tuomitse. Vain ajatukset voivat tuomita erillisyydessä.
Isä sanan tässäkin yhteydessä voi vaihtaa rakkaus sanaksi tai vaikka ykseys sanaksi. Ihan mihin haluat, jos se helpottaa negatiivisten mielleyhtymien syntymistä.


"Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus."

Me synnyimme rakkaudesta ja sotkimme hieman asioita. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että me olemme rakkaus. Rakkaus on synnittömyyttä ja rakkaus voi vain laajeta. Rakkaus on jostain muualta kuin uskomuksistamme. Uskon että Jumala jo sanana häiritsee egoa, joka itse haluaa valtaa ja voimaa, tuloksetta. Tarvitaan nöyryyttä ymmärtämään, että "Minä" ei ole todellinen, eikä sen voima kestä täydellisyyttä. Jokainen rukoilee viimeistään siinä hetkessä kun on henki uhattuna. Meillä on alitajuinen muisto jostain suuremmasta.

"Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee."

Seurakunnissa ja arjessa monesti kiillotetaan vain omaa paikkaansa päästä taivasten valkuntaan, mutta samalla puukotetaan ja kilpaillaan siitä, kuka on eniten oikeassa ja Jumalan arvoinen. Sama ilmiö on muissakin henkisissä porukoissa. Oikeassa olemisen tarve on syrjäyttänyt onnellisuuden ja rakkauden.

"Kaikki, mikä on syntyisin Jumalasta, voittaa maailman."

Sama viesti. Rakkaus on tärkein asia maailmassa. Rakkauden etsiminen materiasta, vallasta tai muista statuksista sekä palkinnoista ei voi voittaa rakkautta. Todellisuutta ei voi kadottaa eikä totuus pala tulessa.

"Jumala on antanut meille iänkaikkisen elämän, ja tämä elämä on hänen pojassaan."

Aika ei tuhoa ikuisuutta eikä kuolema voita rakkautta. Me kaikki olemme hänen poikiaan rakkaudessa. Meidän todellisuus on iänkaikkinen elämä.

"Me tiedämme, ettei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä."

Niin, me tiedämme että olemme syntyneet rakkaudesta eikä rakkaudessa voi olla syntiä. Synti on vain päätös ja ajatus, eikä ajatus kestä todellisuutta eli rakkautta.

"Me tiedämme olevamme Jumalasta, mutta koko maailma on pahan vallassa."

Maailma ei ole muuttunut, se on aina samanlainen, muoto ja aika muuttuu näennäisesti, mutta Jumala/Rakkaus ei koskaan. Paha on ihmisen keksimä tapa ajatella, hallita ja huono yritys olla kuolematon. Ihminen kipuilee ja taistelee, mutta lopulta sairastelee ja kuolee pois. Tieto siitä, että olemme Rakkaudesta tuo lohtua ja vapauttaa. Täydellinen rakkaus karkoittaa pelon.

"Jumala on rakkaus, se joka pysyy Jumalassa ja Jumala pysyy hänessä Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä."

Uusi tapa ajatella luo uuden "identiteetin". Identiteetti on kuin voimajuomaa (mielessä) matkalla takaisin kotiin. Usko rakkauteen antaa voimaa ja tarkoituksen elää kaaoksen keskellä. Koska olen luonut oman maailmani Jumalan täydellisyyden rinnalle, on minun poistettava esteet mielestäni, jotta voin muistaa rakkauden.

"Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon."

On vain 2 asiaa joiden välillä teemme valinnan: rakkaus ja pelko. Jos valitsemme rakkauden, niin pelko katoaa. Rakkaus on täydellistä anteeksiantoa, ei niin, että teen pelosta todellista, vaan niin, että näen rakkauden. Yksinkertaista mutta totta. Vaatii harvinaisen paljon syvällistä mietiskelyä.

"Pelossahan on jo rangaistusta; se joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa."

Valitettavasti tätä maailmaa kun katsoo, niin siellä näkyy pelko hyvin voimakkaana. Tuntuu kuin se olisi kaiken kattava voima yhteiskunnassa. Sotia, vihaa, epävarmuutta, ahneutta, erillisyyttä, eriarvoisuutta jne. Jopa rakkaus sanaa pelätään niin paljon että rakkauden  oivaltaneet henkiset mestarit lyödään ristille. Ei ne ristiinnaulitsemisbileet lopu koskaan. "Antakaa heille anteeksi, he eivät tiedä mitä he tekevät", näin sanoo rakkaus.


Tulkoon joulu ja rauha ihmisrintaan edes jouluna...

Rauhallista joulua kaikille uskontokuntiin tai ismeihin katsomatta, tasapuolisesti rakkautta kaikille!!!

T: Jake "Rehellisesti ajatteleva joulutonttuhörhö" Hakola ;-)

torstai 19. joulukuuta 2013

Olenko nyt pohjalla? (ja muita hiljaisia ajatuksia)

Minulla on ollut parisen viikkoa outo olo. Mikään ei kiinnosta tai ei ainakaan jaksa innostaa. Kaikki tuntuu turhalta, en näe missään mitään tarkoitusta. Töissä on kuitenkin mukava käydä, kun katselen lasten intoilua ja hetkessä elämisen riemua. Kotiin on mukava tulla takaisin hiljaisuuteen. Kaupassakin käyn vain pakon edessä. Shoppailu ei tunnu kovin järkevältä.
Netissä ei jaksa roikkua, se tuntuu pinnalliselta ja sekavalta paikalta. Netti syöksee vain turhaa informaatiota. On vahva tunne siitä, että netti täyttää vain hiljaisuuteni ja viattoman täydellisyyden. Musiikkia ei ole jaksanut kuunnella, olen toki yrittänyt, mutta nyt tuntuu vain siltä, että hyvä nyt hetki katoaa äänen alle. Pinnallista fiiliksen nostatusta. Musiikin soittaminenkaan ei kiinnosta, koko ajatuskin muusikkona kehittymisestä tuntuu turhalta, sillä mihin ihmeessä mun pitäisi kehittyä? Itseasiassa koko muusikko sanana tuntuu vain turhalta identiteetin hakemiselta ja egon pönkitykseltä. En ikinä haluisi olla "muusikko". Jopa meditaatiokin tuntuu vain turhalta brassailulta. Ei se tee musta yhtään parempaa ihmistä. En edes jaksa jäädä siihen koukkuun. Siitäkin saa vain yhden pakollisen tavan lisää. Kirjojakaan en jaksa lukea, kuin ehkä sivullisen verran ennen nukkumaan menoa, tarviiko silläkin tiedolla peittää rauhallinen mieli? Tuntuu paremmalta vaan olla hiljaa tekemättä mitään. En ole jaksanut kirjoitella blogiakaan, koska sekin tuntuu turhalta ja pakolliselta. On jotenkin semmoinen olo, että en tarvitse tätäkään enää. Facebookista en viitsi edes kommentoida tähän mitään...ei  mitään yllättävää.

Kuulostanko masentuneelta?  Olenko pohjalla? Voipi olla, mutta silti tunnen sisäisen rauhan lisääntyneen, vaikka tietoinen mieli pitää minua hulluna ja masentuneena. Joku osa minua tietää, että kaikki on paremmin kuin koskaan. Alan siis olemaan totuuden äärellä, jossa ei ole kuin tämä kyseinen hetki. Alaston nyt hetki. Ehkäpä vain näen kaiken turhan läpi, enkä osaa enää samaistua mihinkään, vaikka innostuvana ihmisenä sitä niin kovasti haluankin. Jos palaan takaisin intoiluun, niin en usko että osaan enään koskaan samaistua siihen täysin. Tiedän että kaikki on vain ohimenevää. En ole enää vuosiin osannut samaistua mihinkään liikaa, kuin ehkä pieneksi hetkeksi kerrallaan. Totuuden valo pilkottaa viimeistään siinä kohti, kun sisälläni kuuluu ääni "ei tämäkään tuonut onnea" tai että "mieli pyörii ylikierroksilla, en saa unta".

Olen ollut kyseenalaistaja ihmistyyppi koko elämäni. "Hiljaisuuden" ja totuuden etsijä. Muistan kun ihmettelin lapsena leikkikoulua ja ala-astetta. Koulut tuntui jokainen päivä ihan hullulta paikalta. Miten kukaan voi haluta opiskella jokaikinen päivä jotain uutta? 90 % tiedosta on ollut sellaista, jolla ei ole ollut onnellisuuteni kanssa mitään tekemistä. Tuntuu ihan apinalta istua pulpetissa ja ottaa kaikki tieto vastaan, jota ei ole varaa edes kyseenalaistaa. Kuria ja kirjoja, sitäkö se elämä oikeasti on? Pennut oppivat heti lapsena kilpailemaan keskenään paremmuudesta. Jos ei muuta niin kilpaillaan tiedon määrästä. Lapset oppivat nopeasti myös kiusaamaan toisiaan. Muistan vieläkin kavereiden totiset supinat siitä, että kuka sai mitäkin arvosanoja, se oli silloin koko elämä. Ihan crazyä. Sitten tuli rippikoulu, muut opiskelupaikat, armeija, naimisiin menot, omat talot, ajokortti, työpaikka...ym. huoh. miten joku voi oikeasti haluta kaiken saman mikä on yleisen uskomuksen alaisena? En ole koskaan pitänyt mitään kulissia onnellisuuden tavoitteena. Jos teen jotain, niin teen sen sitten kun hyvältä tuntuu jos ei ole aivan pakko.

Olen nyt 41 vuotias mies eikä oikeestaan mikään ole muuttunut mielessäni. Nyt vain tapani katsella elämää on vahvistunut ja käytännön kautta eläminen on osoittanut sen, että olen ollut oikealla polulla. En tarkoita että jokaisen on elettävä sama polku, ei, vaan tarkoitan sitä, että olen ylpeä itsestäni, että olen saanut vastaukset kaikkeen ja tiedän saavuttaneeni jotain syvempää. Jotain semmosta sisäistä kultaa, joka löytyy vain tästä hetkestä. Kun istun minun pienelle ja vaatimattomalle sohvalleni, niin tiedän mitä onnellisuus on. Saatan istua siinä tunninkin tuntematta hermostumista, ilman mitään tekemisen täytettä. Silloin tiedostan itsessäni jotain syvää, mikä ei löydy ulkopuolelta. 
Vaikka ulkoisesti asiat saattaisi näyttää huonolta, niin silti todellinen onnellisuuteni/rauhani vain lisääntyy. Outoa, eikö vain?
Tällä hetkellä elämässäni olen köyhyysrajan alapuolella, kun vouti vie pienestä palkastani jopa 250 euroa. Saan just ja just maksettua vuokran ja ehkä jopa jotain syömistä, mutta sehän riittää. Mitä muuta tämä hetki tarvitsee?

Tänään herätessäni kelasin mielessäni kehittymistä. Mitä se on? Onko sitä? 
Mielestäni kehittyminen on täyttä harhaa, koska kehittyminen on vain valheellinen elossa pysymisen varjokuva. Se on vain opittu tapa ajatella. On esim. hauskaa seurata bändien haastatteluja, kun soittajat kertovat uudesta levystään näin: "Tämä on uusi levymme on parempi kuin edellinen. Olemme kehittyneet soittajina ja biisin tekijöinä", ja silti fanit pitävät niitä ensimmäisiä levyjä parempina. Kuka siis elää uskomuksessa kehittymisestä? On myös hauskaa lueskella henkisten ihmisten onnellisuuden tavoittelusta. Sitä ei vaan koskaan tapahdu. Kaikkea tavoitellaan ja kehitytään, silti pinnan alla on masennusta ja hermoilua. Maailmaa tehdään paremmaksi, mutta kuitenkaan ei olla edes löydetty todellista itseä. Kehitytään paremmiksi ihmisiksi aina syyllisyyttä tuntien. Urheilijatkin "kehittyvät", kunnes he ovat leikeltyjä olkapäistä varpaisiin, keho täynnä rasitusvammoja. Poliitikot ovat mukamas lukeneita ja viisaita, mutta osaavat ainakin tapella ja tulla ahneiksi. He ovat ainakin oppineet puhumaan omaa kieltään, joka mukamas kuulostaa joltain viisaalta. Ei vakuuta ainakaan minua.
Jos maailma olisi kehittynyt paremmaksi paikaksi, niin tämän pitäisi olla jo paratiisi.  Elämme kehittymisen harhassa, joka pitää nippanappa tätä helahoitoa kasassa. Aina on just sen verran hyvää ja pahaa, jotta uskomukset saisivat pitää mielikuvitustaan yllä. 
Haluat kuulla tai et, mutta meidän kehittyminen tuo vain sairauksia, murhetta ja lopulta haudan. Hyvä puoli tässä kuitenkin on se, että onnellisuutta ja rakkautta ei tarvitse ANSAITA eikä KEHITTÄÄ. Se on meissä ollut aina eikä lopu koskaan.

Iän mukana tulee paljon hienoja asioita. Mm. se, että ei jaksa valittaa pienistä asioista ja alkaa tajuamaan oman kuolevaisuutensa. Sitä alkaa väkisinkin elämään enemmän hetkessä. Vaikka en ole vielä mielestäni kovin vanha numeroissa, niin on hienoa tajuta se jo tässä iässä. On siis loppuelämä aikaa fiilistellä ja katsella näytelmää. Aina vaan enemmän ja enemmän ulkopuolisen silmin. Ongelmat alkavat heti siinä kohti, kun alkaa kuvittelemaan itsestään tarinoita ja samaistuu niihin liikaa. Pahinta on se, jos roikkuu menneisyydessä tai pelkää tulevaisuutta.

Nyt tässä ja nyt tunnen syvyyttä. Pinnallinen maailma yrittää todistella jatkuvasti onneaan saavutuksillaan, mutta minä olen tällä hetkellä pinnan alla, syvemmällä. Monen mielestä olisin pohjalla. Ei väliä vaikka olisinkin.
Syyvyydellä tarkoitan sitä, että osaan nähdä itseni ihmisenä, joka etsii pinnalla itseään, onneaan ja yrittää vain "tappaa aikaa".  Tällä hetkellä kuitenkin elän rauhallista rauhoittumisen aikaa. En ole iloinen enkä surullinen, en masentunut mutta en innostunutkaan. Minä vain olen ja hyväksyn sen.
Kyllä minäkin vielä palaan takaisin elävien kirjoihin, mutta nyt on levon aika.

En voi varmaksi sanoa että mistä tämä johtuu, että mikään ei kiinnosta. En ole siitä huolissani. Tiedän että kaikki muuttuu pinnalla, syvemällä on aina rauhallista. Kyllä minullakin on omat tulevaisuuden visiot päässäni, mutta annan tämän hetken rakentaa itseään. En mene aikaani edelle. Ei huvita. Nyt on hyvä olla, siitäkin huolimatta että mieleni yrittää tehdä kaikesta ongelmaa. Ei ole tarvetta olla edes onnellinen, antaa kaiken vain olla, sillä se on sitä kuitenkin.
Välillä uskaltaudun miettimään, että nyt varmasti minussa tapahtuu jokin suuri muutos, mutta hetken päästä päästän irti siitäkin ajatuksesta. Sekin osottautuu kuitenkin vain hataraksi ajatukseksi, ja mun on edelleen kohdattava ainut todellisuus, joka on ikuinen tämä hetki, tässä ja nyt. Tässä ja nyt teen valinnan mitä tunnen ja ajattelen. Siinä onkin elämän ainut todellinen rikkaus. Vapaus valita. Tai niin ainakin kuvittelen, voi olla että olen väärässä. Ei silläkään ole mitään väliä.

Ei ole väärin haluta asioita, ei ole väärin intoilla ja luoda asioita. Ei ole väärin kehittyä jos se tuntuu hyvältä. Ei ole väärin suunnitella ja unelmoida. Mikään ei ole väärin.. Kaikki vain ON. Elä ja nauti!

Minulla on vielä yksi todella voimakas halu jäljellä. Se halu ei pienene, mutta se vain lisääntyy. Se on halu oppia rakastamaan -aidosti-. Haluan rakkautta, haluan elää siinä ja haluan jakaa omalla tavallani sitä sekä ottaa vastaan jos mahdollista. Ainoastaan rakkauden merkitys muuttuu, mutta sen halu ei katoa koskaan. Ymmärän kuitenkin että todellinen rakkaus on haluakin syvemmällä, mutta ei silläkään ole mitään väliä.

Peace& Love

Jake



tiistai 10. joulukuuta 2013

Blogaus joka on täynnä rakkautta!!!

Moikka!!
On taas aika vähän mietiskellä rakkauden syvintä olemusta. Maailman tuiskeet kun vie mielen niin kovin helposti mukanaan arvoihin ja muihin pinnallisiin asioihin. Ainut asia joka saa minut heti liekkeihin on rakkaus. En voi itselleni mitään, mutta olen aina halunnut tietää totuuden, olen aina halunnut tietää mitä rakkaus on. 
Eli jos koet rakkaus asiat lällyiksi, niin vielä kerkeet palaamaan edelliselle sivullesi. Heippa tai tervetuloa lukemaan. Lukisin mielelläni sinunkin näkemyksesi tästä maailman tärkeimmästä mysteeristä. Kaikesta voi saada oivalluksia.




Nyt kun puhutaan rakkaudesta ihmissuhteissa ja peileistä toisillemme, niin jokainen voi katsoa omasta näkökulmastaan ja peilata näitä itseensä. Nyt on aika muistuttaa itseään siitä mitä rakkaus on. Se ei todellakaan vastaa minun tapauksessani sitä kuvaa, jonka yleiset käsitykset rakkaudesta antavat, enkä aio matkia mediaa enkä tuo siihen syyllisyyttä tai pelkoa. Kirjoitan vain sen mitä olen oppinut ja mitä kohti haluan kulkea.

Oli ihmissuhteet sitten kaverillisia, perhe keskeisiä, romanttisia ja syviä tai muuten vaan sielullisia, niin rakkaus on pohjimmiltaan aina sama kaikille. Rakkaus ei muutu ajatuksen mukana, vaan on täydellinen siitäkin huolimatta mitä siitä ajattelen tänään tai huomenna. Rakkaus kattaa kaiken ja on aina vapaa kaikista mielikuvista. Itse haluan ottaa siihen mukaan mielikuvatkin, mutta niin, että muistan että en tee siitä irrallista itse rakkaudesta. Haluan ajatella että rakkaus on kaikki. Ainut edellytys ajatukselle on se, että ajatus on anteeksiantava ja rakastava. Pelkoon ja erillisyyteen perustuva rakkaus tuo mukanaan aina ongelmia, koska rakkaus ei ymmärrä muusta kuin itsestään. Rakkaus ei osaa jättää mitään ulkopuolelle, muutenhan rakkaus olisi epätäydellinen. Toisaalta, voiko epätäydellisyyttäkään olla, jos kaikki on rakkautta? 
Meidän alkuperä on rakkaudessa. Olemme jokainen erilliseltä näyttävä sielu jatkuvasti kotona rakkaudessa. Aika ei pysty rikkomaan sitä mikä on todellista. Onhan aika vain ihmismielen keksintö pitää todellisuudelta näyttävä maailma kasassa. Voimme käyttää aikaakin rakkauden muistamiseen, se on ajan tehtävä. Se että olemme unohtaneet rakkauden, ei tarkoita sitä etteikö rakkaus olisi ikuisesti olemassa. Se oli ennen "minua" ja on "minun" jälkeenkin. Rakkautta ei tarvitse ansaita eikä sille tarvitse tehdä mitään, mutta jos haluan rauhan itselleni, se kannattaa muistaa. Onhan meidän uskomusjärjestelmä niin paksu alitajunnassa, että rakkauden muistaminen ei ole helppoa. Pakkaa sekoittaa myös miljoonat tulkinnat rakkaudesta. Ehkä tässä tulee se miljoonasyksi tulkinta, mutta totaallisen rakastava sellainen, tai niin ainakin kuvittelen.

En henkilökohtaisesti enää usko, että rakkautta voi löytää mistään muualta kuin itsestä. Sieltä syvältä itsestä missä rakkauden kaiut kuuluvat. Sieltä sieluni syövereistä, jossa se on vapaa kaikista uskomuksista ja odotuksista. Rakkaus on absoluuttista vapautta ilman kahleen kahletta. Rakkaus on antanut kaiken anteeksi jo ennen kuin edes kuvittelitkaan sen eteen ensimmäistäkään tarinaa tai epäilystä. Rakkaus ei tuomitse ketään, koska kaikki on sitä itseään. Vaikka ajattelen itseni ja todellisuuden väliin tuskaa ja murhetta, rakkaus ei ole kadonnut mihinkään. Rakkaus ei osaa muuta kuin olla ja pitää kaikkea yhtenä. Rakkaus on kaikki yhdessä ilman ensimmäistäkään pirstaletta, jonka oma tahto saattaa ajatella ajatukseksi. Ensin on rakkaus ja sitten vasta tulee tulkinta. Rakkaus ei katoa, vain ajatukseni siitä saattaa kadota--hetkeksi. Rakkaus ei ole unohtanut minua, enkä minä rakkautta. Rakkauden tulkinta itsestään on se, että me kaikki olemme sitä, kaikki muu on hulluutta.

Miten rakkauden sitten pääsee kokemaan? Vaikka rakkaus on meillä uskomuksena rajallista ja ehkäpä joillekin sitä rakkautta ole olemassakaan, niin silti sen todellisuus on täydellistä. Rakkautta ei pysty tukahduttamaan tai kadottamaan pois, ei edes Hitler tai pahin painajaisesi.  Kaikki muu on ohimenevää paitsi rakkaus. Rakkaus pitää huolen siitä, että sinä olet siellä ja minä olen täällä, vielä kaiken senkin jälkeen minkä menneisyys on rakentanut näyttäväksi monumentiksi todellisuuden väliin. Sinä siellä ja minä täällä olemme yksi yhdessä. Ikuisesti.



Miten siis muistan rakkauden? Vastaus siihen on, että toisen ihmisen kautta. Ensimmäinen kysymys itselle voisi olla se, että katsonko toista ihmistä rakkauden vai pelon kautta? Mitä minä näen toisessa ihmisessä? Katsonko häntä omien uskomusteni ja ajatuksieni kautta vai olenko läsnä ja näen hänestä todellisuuteni puhtaana. Karu totuus on se, että todella harva kykenee muistamaan rakkauden täysin anteeksiantavasti jokainen hetki. Alitajuntamme on täynnä menneisyyttä ja tarinaa jo monessa polvessa. Uskomusjärjestelmä niin yksilö kuin kollektiivisella tasolla on todella vahvaa, tai ainakin siltä se näyttää. On kuitenkin vapauttavaa ajatella, että rakkaus on tästäkin täysin tietämätön. Rakkaus on kaiken alku ilman loppua. Rakkaus on todellakin kaikki kaikessa.

Minusta jokainen tilanne ja ihmissuhde on mahdollisuus "kasvaa" rakkauteen takaisin..en puhu kuitenkaan kehittymisestä, koska mikään ei voi kehittyä täydellisyydessä. On jokaisen henkilökohtainen tehtävä murtaa omat uskomusjärjestelmänsä rakkauden edestä, eikä siksi Jumalaakaan voi kukaan syyttää mistään. Ihmisen on otettava vastuu itsestään. Ihmisen on nöyryttävä siihen, että tämä materialistinen maailmankuva ei tuo mukanaan kuin kuolemaa, köyhyyttä ja puutetta mielessä. Erkaannumme lisää täydellisyydestä eroon uskomalla ympäristöämme. Se ei halua että olet onnellinen, tai että edes puhut rakkaudesta täydellisyytenä. Epätäydellisyys uskoo itseensä ja täydellisyys itseensä. Sitä saa mitä tilaa, niin metsä vastaa kuin siihen huudetaan. Kaikkea muuta voidaan sekoittaa toisiinsa, mutta rakkautta ja pelkoa ei.





Parisuhteessa on mahtava mahdollisuus löytää uudelleen tuo rakkaus. Kun katsot rakastasi niin hänessä näkyy se mitä ajattelet itsestäsi. Toinen ihminen on portti taivaaseen. Taivaaseen, joka sijaitsee sydämessäsi. Hyväksytkö itsesi? katso hyväksytkö hänet, tiedät sen siitä. Jos haluamme kieltää itsessämme jotain, niin kiellän sen hänessä. Jos hyväksyn rakkaani semmoisena kuin hän on, niin silloin todella rakastan, mutta jos hyökkään tai olen välinpitämätön, niin rakkauteni ei laajene minussa, eikä se yhdistä meitä.
Koska me jokainen olemme täynnä tarinaa joka heijastuu tähän hetkeen, niin silloin se tarkoittaa sitä, että meidän rakkautemme toista kohtaan on hyväksyä tämän tarina. On nähtävä se toinen ymmärtämällä, että meille on voinut tapahtua vaikka mitä tahansa menneisyydessä. Sen kieltäminen aiheuttaa ongelmia rakkauteen ja tuloksena on vain se, että petymme vain omiin odotuksiimme. Matka rakkauteen menee monien kerrostumien ja itkujen taakse, sinne jossa ykseys lepää täydellisenä. Aloitamme matkamme heti sen jälkeen, kun olemme itkeneet silmät päästämme sen viimeisenkin pettymyksen edessä. Rakkaus kutsuu luokseen heti kun menetät uskomuksesi, se saattaa alkaa horjumaan heti kun ystäväsi tai lapsesi kuolee tai pitkä parisuhteesi kokee dramaattisen lopun. Se horjuu heti kun koet syvän depression tai koet suuren henkisen kokemuksen. Tämän jälkeen ehkä kysyt MIKSI? Kaikki täällä on haurasta ja pettävää, mutta kuitenkin rakkaus parantaa hetkessä kaiken. Rakkautta on vaikea kieltää, koska se on kaiken kantava voima. 
Aika saattaa parantaa haavat, mutta se ei paranna haavoja nopeasti, sen sijaan rakkaus tekee sen hetkessä, koska rakkaus on ajan ulkopuolella eikä siten usko kuolemaan, muuten kuin uuden alkuna. Kaikki riippuu siitä miten nopeasti päästät irti vanhasta.
Rakkaus pitää kohdata jokainen hetki, ja jos sen mielii kokea jokainen hetki, niin siinä ei ole kompromisseja. Tosin muistutan vielä, että rakkaus on täydellistä ja täydesti anteeksiantavaa. Mitään hätää ei ole. Kaikki on annettu anteeksi ja vapautettu. Loppupelissä ei ole edes mitään löydettävää, mutta sen tajuaa vasta sitten, kun itse on siinä.

Olen ymmärtänyt että matkalla takaisin rakkauteen on oltava ensin rehellinen, on oivallettava mitä rakkaus on. Ei voi löytää mitään jos ei ensin etsi. On tahdottava rakkautta. Kun oveen koputtaa, niin avataan. Opettaja ilmestyy heti kun oppilas on valmis.

On katsottava toiseen ihmiseen ja annettava anteeksi kaikki sellainen mitä hän ei todellisuudessa ole edes tehnyt. Ajatuksien takaa löytyy ikuinen nyt hetki, pyhä hetki ja siellä kaikki molemme vapaita. Sinä ja minä.

Jokaisesta tilanteesta tulee opettaja ja siunaus kun haluaa kohdata itsensä. Erillisyyden palvomisessa löytyy vain syyllisyyttä, koska vika on aina muiden. "Kasvaminen" ei voi alkaa, jos muut ovat syyllisiä minun onnettomaan elämääni. Sankari ymmärtää kokonaisuuden näkökulman eikä tuijota kielteisesti vain omaan napaansa.

Rakkaus on hyväksymällä ja ymmärtämällä toisen ihmisen tarina.

Jokainen hetki on mahdollisuus. Jokainen hetki on avain nykyhetkeen ja vapauteen.

Ei kontrollia, ei vaatimuksia eikä tuomitsemista.

Rakkautta on kuunteleminen ja läsnäolo.

Ihmissuhteen tarkoitus on löytää rakkaus ja rauha itsessä.

Rakkaus on vapaus valita.

Rakkaudessa saa epäonnistua, rakkaudessa saa itkeä ja nauraa. Rakkaus on elää täyttä elämää. Rakkautta on olla avoin ja haavoittuva. Rakkauden kuuluu väsyttää ja repiä, sen kuuluu kuljettaa meidät takaisin nollapisteeseen, aikaan ennenkuin ensimmäinenkään moraalinen tai eettinen uskomus oli keksitty.

Rakkaus ei pelkää mitään. Rakkaus ei kuole, joten se ei pelkää epäonnistumista. Rakkaus ei lajittele naama punaisena asioita oikeisiin ja vääriin, vaan hyväksyy ja päästää irti.

Rakkautta on sekin, että et ymmärtänyt tästä mitä minä sanoin yhtään mitään. Rakkautta on se, että epäonnistut jokaisessa asiassa, niin minäkin teen jatkuvasti, kompuroin ja toivon parasta. Koska rakkaus on HYVÄKSYMISTÄ, niin se hyväksyy minut montun pohjallakin omana itsenäni. 

Rakkaus ei vaadi sinua tai minua muuttumaan, näin on ihan hyvä. Nyt on täydellistä.

Rakkautta on tehdä elämästään unelmaa, eikä sen ole tarkoitus pitää vankilassa. Rakkaus on vapaa syyllisyydestä. Rakkaus rakastaa sinua meissä yhdessä.

Rakkaus voi vain laajeta.

On rakkautta olla kiitollinen.

Rakkaus ei pelkää läheisyyttä, vaan antautuu. Rakkaus sulattaa egon pelon ja poistaa valheelliset identiteetit.

Tarpeet ei ole rakkaus, mutta tarpeet ohjaavat meidät rakkauteen. Halu on vain voima, joka tahtoo kokea rakkauden.

Vihakin haluaa tulla huomatuksi, sen pohjalla on vain hätähuuto eli  vajaus rakkaudesta.

Rakkautta on se, että tiedät aina tekeväsi oikein laajemmasta näkökulmasta katsottuna. Ego supistaa, syyllistää ja tuomitsee, kun taas rakkaus hyväksyy ja ymmärtää eli laajentaa.

Rakkaus kestää riidat ja muut mielen aiheuttamat pahat unet. Unesta voi aina herätä takaisin rakkauteen. Vain rakkaus on totta.

Minä olen ehkä keksinyt kaiken silmillä näkyvän, mutta rakkautta en ole keksinyt, se vain on ja sitä me olemme. Olemme yksi mieli.

Turvallisuus ja rakkaus alkaa siitä, kun uskaltaa olla haavoittuva ja uskaltaa poistaa suojamuurinsa. Muuri on vain rakkauden edessä hämäyksenä.

Kadottaessaan syvyytensä, näkökenttä rakkauteen pienenee. Rakkaus ei löydy tiedostavan mielen jorinoista vaan syvältä itsestä. Ensin on hyväksyttävä itsensä sellaisena kuin on. Dualistisuuskaan ei voi tulla rakkauden eteen. Rakkaus ei ole kuvitelmaa vaan todellisuutta ja sitä sinä olet.

Minulla on tunteet ja annan rakkauden värittää nekin näytelmäksi, jota on mukava katsella.

Rakkaus saa olla vajaa ja täynnä syyllisyyttäkin, kunhan muistaa totuuden ja osaa erottaa rakkauden ja pelon toisistaan.

Rakkautta on sekin että ajattelet toisin, sillä se on sinun vapaa tahtosi.





Tämä on omistettu sinulle rakkauteni
Sinä tiedät kuka olet
Voi kumpa minäkin tietäisin nyt kuka olen
Rakastan sinua niin paljon, että tunnen kuolevani
Ja vaikka kuolisinkin, niin synnyn sinussa uudelleen

J.Hakola



Jos et vielä saanut tarpeeksesi, niin tässä vielä kerrassaan loistava keskustelu asian tiimoilta. Suosittelen!!

http://www.unohdaitsesi.fi/node/83