tiistai 31. lokakuuta 2017

Arkipäivän valaistumisia kahvikupin kanssa

Pienen arkipäivän pieni "valaistuminen".
(tarina kahvikupista ja minusta)




Kun herään aamulla huomaan, että sain mahdollisuuden uuteen päivään, enkä minä sitä pidä tässä hetkessä mitenkään selvänä asiana. Olen onnekas mies, että saan nousta ylös terveenä, kotonani, katto pääni päällä. Jonain päivänä sitä ei tapahdu näytöksessäni, ehkäpä jo huomenna...(huominen,mikä se on?). Sitten tapahtuu jotakin muuta. Jonakin kauniina (tai rumana, kuka sen määrittää?) päivänä huomaan olevani sairas, vanha, fyysistä kuolemaa odottava puolikuollut raihnainen vanhus. Tai ehkäpä sitä huomen aamua ei enää tule? Sitten näytös on vain ohi. 
The end.

Mistä ihmeestä tämä aamuherätys oikein ilmenee? Miten onnekas saankin olla? Kun käpyttelen keittelemään kahvia, katson ulos ikkunasta. Siellä näyttää olevan rauha ja valo. Tänään pilkottaa aurinko. Mistä rajattomasta runsaudesta tuo valopallo ilmestyi näkökenttääni? Tuo lamppu taivaalla on osoittanut vilpitöntä rakkauttaan minulle jo 44 vuotta joka ainut päivä, enkä minä hupsu ole muistanut edes kiittää sitä. Kahvimyllyni kahvinpapuineen on palvellut minua uskollisesti ja nähnyt pitkän olonsa kaaren ennen keittokomerooni tuloa. Siellä on työntekijä-roolihahmot tehnyt valtavan työn roolihahmoani varten, että juuri minä saan keittää sillä tuoreet ja makoisat kahvit. Tämä ihana asuntoni on myös "nähnyt" paljon ennen kuin minä olen saanut asuttaa sitä. Minua varten on kauppa ja ruokaa, miten valtavan hienoa luomistyötä ne tuhannet ruokatarvikkeet ovat tehneet ennen jääkaappiini ilmestymistä. Kiitos teille/meille kaikille!

Huomaan että minulla on kaksi kättä, kaksi jalkaa. Miten ihmeessä tämä voi olla mahdollista? Kuvittelen liikuttavani niitä ja se jopa onnistuu! Olenko minä se joka niitä liikuttaa? Ja mites ne kovin tärkeäksi todistetut sydämenlyönnit? Ne lyövät rytmikkäästi ilman että teen yhtikäs mitään. Voinko lopettaa sen? Tai jos jätän vaikka joka kolmannen lyönnin väliin? Kasvatanko minä hiuksia, no en kasvata. Ne vain kasvavat itsestään. Myös nämä sanat tapahtuvat itsestään. Koko luomakunta vain ilmestyi eteeni ja nyt vain katselen sitä. Kuka ihme tätä näytelmää katsoo? Onko sitä minää edes olemassa? Olenko kuvitellut kaiken? Olen ajatellut paljon, mistä ne ajatukset tulevat? Ajatus virtakin ilmestyy ja mitä enemmmän sitä tarkkailen sitä uskomattomammalta se näyttää. Olenko tuo ajatus? Voinko olla jotain mitä ei ole? (Mietin).
Jatkan kahvini juomista ja katselen ympärilleni. Näen valtavasti runsautta. On tietokone, jonka avaamisen jälkeen minun eteeni ilmestyy koko maailma. Istun tuolilla leppoisasti kädet pöytään nojaten. Selkäni takana on valtavasti äänilevyjä. Hahmoani varten. Jokainen niistä on tehty esitystäni varten. Tuntuu siltä kuin ne olisivat juuri minua varten. Tiedän kuitenkin että "minää" ei ole. Saan vain kokemuksen siitä. Mieleeni herää kiitollisuus. Miten onkin mahdollista, että tänään valitsin juuri bulletproof/superfood kahvin enkä tavallista kahvia? Sitä en osaa sanoa, mutta sitä nyt juon, kiitollisena. Tässä hetkessä. Tästä ei puutu mitään. Tämä tässä on tarpeeksi. Jos kupissani olisi tavallinen kahvi, sekin olisi tarpeeksi.

Maailma, koko UNIversumi näyttää pyörivän juuri minua varten tässä hetkessä mutta kuitenkin aavistan, että asia ei näin ole. Mitä tapahtuu kun illalla nukahdan uneen? Mitä universumille sitten tapahtuu? Katselen edelleen omaa untani erillisyydestä, vaikka erillisyys on täysin mahdotonta. Mikään ei voi olla irti mistään. Jokainen yöunessani on "minä". Ei ole muita kuin se minä joka sitä unta katsoo. Mikä tämä minä on? 
Tämä näytös räjähtää silmilleni.

Kehoni on ilmestynyt jostain tyhjyydestä ja katoaa lopulta tyhjyyteen, siellä tyhjyydessä se jo on. Koko kolmiulotteinen näytös katoaa sinne mistä se näytti tulevan. Se on kuin silmänräpäys ikuisuuden keskellä, joka on millä mittapuulla tahansa täysin mahdoton ajatus, mutta niin vain se näyttää olevan. Huikeaa.
Jatkan kahvinjuontia ja tunnen sen mikä on, tässä ja nyt. Tämä tässä riittää. Kättäni väsyttää, siinä on rannetuki. Oi miten mahtavaa, rannetuki! Sekin on ilmestynyt ranteeseen monen mutkan kautta. Kiitos siitä!

Minun on kerrottu olevan "ihminen". Tällä ihmisellä on henkilökohtainen tarina jota kannan mukanani. Oi miten mahtava ilmentymä ja keksintö! Taitavaa, kertakaikkiaan! Kaiken luomisen keskellä minulla on tarina. On nimi, syntymäaika, menneisyyden muistot..jne. Kerron niitä muille hahmoille ja me uskomme siihen erikseen ja yhdessä. Huikeaa huijausta, ei voi kuin arvostaa moista silmänkääntötemppua! Meillä jokaisella on oma tarinamme ja me jokainen on taiteiltu erinäkösiksi. Mieti, kaikki ne syntyneet erillisiltä näyttävät "sielut" jotka ovat käyneet täällä, ovat nyt täällä ja tulevat tänne ovat täysin erinäkösiä! Eikö ole huikeeta, hetken verran. Kuitenkin kyseessä on vain se sama ihminen. Älä usko että ulkomaailman erilaisuus tekisi meistä jotenkin erillisiä. Se on vain uskomus uskomusten joukossa.
Hörppään kahvia mukista, joka on muotoiltu juojaa(luojaa) varten. Oi miten vilpitöntä rakkautta! Kiitos ja kumarrus.
Rakkaudessa (sana vain) ilmenevä kahvimuki ja minä. Kumpaakaan ei ole, mutta se tuntuu siltä, todelta, tässä ja nyt.

Luulen meneväni tänään töihin, bussilla. Minulla on mielikuvia siitä mitä tulee tapahtumaan, samalla tiedän että minä en sitä päätä. Kerrankin bussi jätti tulematta. Mitä jos ajetaan kolari? Mitä jos saan sydänkohtauksen? Liukastun ja lyön pääni? Olen kuullut miten nuoret kaverit ovat kuolleet sänkyihiinsä. On paljon tarinoita joita täällä katselemme.

Syöpääkin on ympärillä jatkuvasti. Voin kuvitella tekeväni asialle jotain, jotta sitä ei minulle tulisi, mutta minäkö sen lopulta päätän? Aika moni on päättänyt että minulle sitä ei tule, mutta niin vain on sitä on esiintynyt. Olen kiitollinen siitä, että nyt sitä ei ole kehossani, mutta samalla tiedän että koska se on näytelmässäni, se on minussakin. Hyväksyn sen. Ei jää muuta kuin hyväksyminen ja kiitollisuus. 
Tämäkin oli vain tarina joten unohda koko juttu.

Jos suru ilmenee, niin se ilmenee. Suru on kunniavieras. Jos ilo ilmenee, se on kunniavieras. Ajan maailmassa kaikki muuttuu kuten myös kahvini nyt kupissani. Nyt se on kylmää. Hörpään kahviani ja olen yhtä kahvini kanssa-hetken. 
Tässä hetkessä tarinat katoavat, kunnes mieleni kertoo, että kylmä kahvi on pahempaa kuin kuuma. Hyvä niin, se on mielen tehtävä, hyväksyn sen. Mieli kertoo tarinoita jatkuvasti, jopa yöllä. Ja todella uskomattomia tarinoita. Yöunissa kaikki mahdoton on mahdollista. Nyt minusta tuntuu että kahvini ei kuumene ellei kehoni kuljeta minua sitä lämmittämään. Ah miten uskomatonta, sekin on siis mahdollista!

Kaikki näyttää tapahtuvan juuri oikeaan aikaan. Kaikki tapahtuu juuri nyt. Mitään muuta ei vain kertakaikkiaan ole. Tämä se on rakkautta, jos jokin. Tämä mikä on NYT. Miten voisin poistaa rakkauden pois? Se on mahdotonta. Se on nyt-aina ja ikuisesti. Miksi? Koska kaikki tämä vain tapahtuu! KAIKKI. 
Myös tämä blogaus on juuri nyt, tässä ja nyt. Niin täydellinen kuin lukijansakin. Se ei voi olla epätäydellinen koska se tapahtuu. Jos jätät lukematta, sinua ei blogaukselle ole, jotenkin sekin on yhtä täydellistä. Jos ajattelet tämän olevan täyttä paskaa, sekin on yhtä täydellistä. Ensin ilmeni paska blogaus sille joka niin halusi valita ajatella, ja nyt on vain tämä. Muuta ei ole. Huh miten uskomaton juttu!
 Sitä mitä ei ole, ei ole ja se mikä on, ON. KAIKKI ON.

Huom: nyt kupissani on täysin kylmä kahvin loppu ja jätän sen juomatta, yököttää ja se vasta onkin huikea käänne tarinassani! Varsinaista hitchcockia! HUH, ajattelin juovani kahvin loppuun, mutta elokuvani saikin huikean käänteen! En juonut! Koko UNIversumi ilmeni juuri niin, se päätti elokuvan ohjauksesta! Ja minä ressukka luulin toisin!
En vain tiedä mistään mitään, en edes kahvin kohtalosta!

Pesen kahvikuppini raanasta tulevalla vedellä ja hiippailen olkapää jumissa takaisin tänne pääkallopaikalle. Lyön perseeni penkkiin ja alan naputtamaan.....mieleeni ilmestyi eilinen tapahtuma johon nyt tässä hetkessä uskon;
Tilasin huutonetistä uudet vanhat kasettidekin ja vahvistimen. Ne toimitti minulle joku myyjän kaveri. 80 luvun dekki ja vahvistin. Ajatuksen tasolla niin moni olisi voinut mennä pieleen, mutta mahtava tapahtumaketju yllätti täysin tämän katselijan. Olin kuin ällikällä lyöty.

Heti kun olin ostanut huutonetistä dekin, tämä myyjä soitti vanhaan puhelimeeni. Hän kertoi, että ei ole mitään järkeä postittaa niitä. Olin siis ensin ostamassa vain dekkiä kunnes tuli puheeksi, että voisin ostaa myös vahvistimenkin (käänne tarinassa). Sain siitä alennusta. 
Niin, myyyjä kertoi että hänen kaverinsa toisi sen tiistaina kotiini jotta ei tarvitsisi maksaa 20 euroa postimaksuja ja että kamat tulisi ehjänä perille. Ajattelin että vasta tiistaina....(mieleni pääsi väliin) 
Maanataina sitten tuli soitto, että tämä kaveri olisikin tuomassa niitä jo heti "tänään" maanantaina ja sehän passasi. Kerroin että olen kotona vasta kuuden jälkeen illalla. Sovimme että kaveri soittaa sitten. Pääsinkin hieman aikaisemmin töistä ja kävin kaupassa, kunnes tuli soitto, että olen viiden minuutin päästä siellä. Kerkesin tyhjentämään ruokakassini, mutta en kerennyt ottaa takkia pois kun koneet oli jo ulko-ovellani. Täydellistä. Minuutilleen kaikki tapahtui täydellisesti. Asiassa, joka olis voinut mieleni mielestä mennä täysin vikaan. Oi mikä näytelmä! Arkipäivän pieniä suuria asioita! Kasettidekin huikeat seikkailut! Sivurooleissa paljon nimettömiä esittäjiä! Toki jos jokin olisi mennyt "vikaan", se olisi tuonut lisäjännitystä. Nyt kyse ei ollut kuitenkaan toiminnasta tai kauhusta. Kyse oli kevyestä draamasta. Melkein jopa kaurismäkeä, tylsää mutta ah, niin mahtavaa.

Nyt huomaan että kahvikuppiani ei ole enää missään, se on kadonnut. Käyn vessassa, vaikka sitäkään en ollut valmiiksi suunnitellut, tulen takaisin ja huomaan miten maailma pyörii edelleen vaikka se ei näytä pyörivän. En tiedä mistään mitään, mutta tähän hetkeen jää vain pelkkä luottamus.
Tämä on totta kaikki, mutta mikään ei ole yhtään totta! Oi mitä armoa ja rakkautta. Oi mikä näytelmä! Minua kuljettaa rakkaus! Katselen näytelmääni ja odotan lisää mielenkiintoisia käänteitä! Minä en rakasta mitään, minä vain olen rakkaus! Miten voisin olla tai olla olematta jotain jos se vain tapahtuu?! Minä en voisi mitään millekään, en voisi ikinä kadottaa sitä mitä minä olen! Sinäkin olet, me olemme! Rakkaus oli ennen ajatusta, se ilmenee ajatuksina, on ajatuksienkin takana! Rakkautta ei ole missään, mutta se  on! Nyt jätän sanan rakkaus pois ja jätän sen vain ilmentämään itseään eikä minun tarvitse tehdä mitään! Jos teenkin, niin en saa sitä katoamaan..en vain kertakaikkiaan voi! Minä vain olen! Tai niin ainakin kuvittelen.
Rakkaus on!

Pääosissa: Kahvikuppi ja kasettidekki
Sivurooleissa: Jake, jonka pää oli kyllä osissa
(vai mitenköhän noi roolit nyt menikään..? En kyl tiedä, riippuu mistä näkökulmasta katsoo vai onko se pääosan esittäjä "sinä" joka tätä nyt katsoo?;-)

T:Jake, kahvikuppi, vuokko ja moni muu









sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Isä ja poika tarinan kuolema

"Muistan kun näin isäni ensimmäisen kerran. En ollut nähnyt häntä isänäni, ainakaan mitenkään "minun" isänäni, vaan pikemminkin roolihahmona elokuvassa, jota itse Oleminen esitti. Näin hänet selkeästi. Näin, mitä oikeasti oli.  Näin isän ja pojan tarinan lävitse, jossa hän ei ollut se, mikä halusin hänet olevan, tarinan, joka oli täynnä ehtoja ja varauksia.
Kun tällaiset raskaat ajatukset kaikkosivat ja kun menneisyydestä tuli yhtä merkityksetön kuin tulevaisuudestakin, jäljelle jäi vain jotain järkyttävän viatonta; vanha mies, harmaantuvat hiukset, ryppyiset kasvot, maksaläiskät käsissä. Kaikki yritykset muuttaa häntä jollakin tavoin loppuivat kertaheitolla ja jäljelle jäi ainoastaan kiitollisuus siitä, mitä oli.
Kaikki on kovin viatonta. Hän oli ollut täysin viaton. Minä olin ollut täysin viaton. Eihän hän loppujen lopuksi edes ollut isäni enkä minä hänen poikansa. Ne olivat vain rooleja, joita me olimme erehtyneet pitämään todellisina. Näyttelijät olivat vain unohtaneet olevansa näyttelijöitä. He olivat unohtaneet vain esittävänsä isää ja poikaa. He olivat samaistuneet roolihahmoon ja todellisuudesta oli tullut täysin rajallinen.
 Mutta nyt sumu oli hälventynyt, aistien havaintoikkunat puhdistuneet ja jäljellä oli vain kaiken tapahtuvan yksinkertaisuus. Vanha, harmaantuvahiuksinen mies istumassa tuolilla syömässä aamiaista. Enää ei ollut mitään tunnetta, että hän olisi ollut mitenkään minun. Ei minkäänlaista omistamisenhalua. Eikä minkäänlaista hallitsemisen tai hallitsemattomuuden tunnetta. Ainoastaan viaton hahmo, joka oli täysin oma itsensä. Jeesus sanoi, että hän ja isä olivat yhtä, ja nyt ymmärsin, mitä se tarkoitti.

Eräässä mielessä kyseessä oli kuolema-isä-tarinan kuolema ja siinä samassa myös poika-tarinan kuoleman. Isän ja pojan kuolema. Kaiken sen kuolema, mikä oli tullut meidän välillemme. Roolihahmojen kuolema. Teeskentelyn kuolema. Naamioiden ja pelien kuolema. Ja tähän  kuolemaan kätkeytyi elämän syke. Mikään todellinen ei voi koskaan kuolla.
Eikä se koskenut vain isää vaan se koski myös äitiä, siskoa, veljeä, ystävää ja rakastettua: ne olivat kaikki vain rooleja. Tällaiset roolit voivat kyllä on hyvinkin tarpeellisia, kun puhutaan tässä maailmassa toimimisesta, mutta niistä voi tulla varsinainen rasite ihmisten välille. Ne voivat hyvin helposti peittää alleen sen välittömyyden, joka on aina olemassa.
Kun mikään ei ole sinun, kaikki on sinun. Kun mikään ei ole sinun, ei ole mitään, mikä voisi sulkea yhtään mitään pois. Kun mikään ei ole sinun, koko maailma virtaa sisään kaikessa puhtaudessaan. Koska enää ei ole mitään, mikä pitäisi maailmaa loitolla, jäljelle jää vain täydellinen välittömyys maailman suhteen, näennäisesti toisten ihmisten suhteen ja aivan kaiken tapahtuvan suhteen.
Koska isän ja pojan rooleja ei enää ollut, mikään ei voinut pitää tuota välittömyyttä enää poissa.
Voi sitä välittömyyttä tuon pienen, aamiaismuroja syövän miehen kanssa! Se on aivan liian kaunista, jotta siitä kannattaisi edes yrittää puhua."

Jeff Foster, ihmeellinen poissaolo-vapautuminen keskellä hyvin tavallista elämää

"Isäni" joka ilmestyi tyhjästä ja katosi tyhjyyteen. Siinä välissä esitti omalla tavallaan rooliaan ja nyt ja tässä olemme yhtä. Olemme aina olleet. Levätään rauhassa.


lauantai 28. lokakuuta 2017

Mikä merkitys on "henkisillä kokemuksilla"?


 Kysymys: Mikä merkitys on "henkisillä kokemuksilla"?

"Henkiset kokemukset" ovat vain kokemuksia, siinä se, ja kaikki kokemukset tulevat ja menevät. Ne tapahtuvat ajassa, niillä on alku ja loppu, joten ne tulevat ja menevät. Ne ilmenevät ja katoavat jälkiä jättämättä lukuunottamatta ehkäpä "muistoa" niistä, joka sekin on vain tässä hetkessä ilmenevä tarina "menneestä kokemuksesta".

Minä en puhu teille erityisistä henkisistä kokemuksista, mutta menkää ihmeessä hankkimaan sellaisia, jos haluatte! Ajatus on loputtoman luova ja kykenee synnyttämään kaikenlaisia kokemuksia. Lopulta kaikki kokemukset kuitenkin menevät ohitse ja katoavat tyhjyyteen. Mitä jää jäljelle, kun kaikki henkiset kokemukset- jopa kaikkein syvimmät ja autuaallisimmat -ovat tulleet ja menneet?

Missä kaikki kokemukset ilmenevät? Sitä yksikään kokemus, olipa se miten autuaallinen, ihana tai syvällinen  tahansa, ei voi sinulle antaa.

Me olemme kokemusten etsijöitä. Me näytämme aina kaipaavan seuraavaa kokemusta tai jonkin menneen kokemuksen muistamista tai suoranaista kaihoamista. Tarinassa voi, esimerkiksi, olla hetkiä, jolloin kaikki ajattelu lakkaa ja jäljelle jää vain selkeys siitä, mikä on ja jota kukaan ei ole kokemassa. Ja sen jälkeen ajatus ("persoona") palaa takaisin ja sanoo. "Vau! Kaikki ajatukset lakkasivat ja minulla oli kokemus "ajatuksettomuudesta". Tämän täytyy olla merkityksellistä! Olen varmaan ihan lähellä valaistumista!"

Ja sitten ajatus jatkaa: "Minä haluan kokea uudestaan tuon "ajatuksettomuuden"! (naurua) ja niin alkaa "ajatuksettomuuden" kokemisen etsintä. Mutta eihän ajatusten poissaolo voi koskaan olla mikään "kokemus", koska ajatuksen poissaoloaan ei voi "kokea".

Etsimällä seuraavaa "ajatuksettomuuden" kokemusta, ajatus pitää itsensä hengissä. Vain ajatus saattaa etsiä ajattelun loppumista. Ajatus ruokkii ajatusta, ja tuo kehä näyttää olevan päättymätön. Ihmiset jäävät siihen täysin jumiin etsien seuraavaa "henkistä" kokemusta. Se on varsinainen ansa. Me olemme oikeastaan sodassa juuri ajattelun kanssa.

Mutta katsokaas, eivät ajatukset mikään ongelma ole. Ne vain tapahtuvat. Ne eivät ole teidän.

On olemassa tarinoita "valaistuneista mestareista", jotka ovat vapauttaneet itsensä kaikesta ajattelusta. Ainakin sellainen myytti on. Ja ehkä tekin ajattelette, että ollaksenne "valaistuneita" teidän täytyy päästä eroon kaikesta ajattelusta. Mutta outoa onkin se, että kun ajattelusta vapautumisen pyrkimys nähdään, samalla nähdään myös, ettei ajattelu ole koskaan ollut mikään ongelma. Ajatukset ovat täysin viattomia, kun ne nähdään sellaisina kuin ne todella ovat. Ja silloin teillä ei enää ole halua päästä eroon ajatuksista, koska ne vain kumpuavat pyyteettömästä rakkaudesta ja ovat itsessään tuon pyyteettömän rakkauden ilmaisuja. Ajatukset tapahtuvat siinä välittömyydessä, joka te olette."

Jeff Foster


perjantai 27. lokakuuta 2017

Myytti valaistumisesta!

"Sairastuin vakavaan rauhaskuumeeseen ja luhistuin eräänä päivänä kylpyhuoneen lattialle. Olin oksentanut verta ja pyörryin. Heräsin verilammikossa ja yritin liikkua vain huomatakseni, että olin halvaantunut. Silloin ajattelin: "Tässä se nyt sitten oli. Nyt kuolen."
Ja juuri tässä oivalluksessa oli jotakin sellaista-siinä, miten arvokas tämä elämä on ja miten äkkiä se voi pyyhkiytyä pois- joka ei kadonnut minulta. Pari päivää myöhemmin makasin sairaalassa ja tunsin oloni paljon paremmaksi. Jotakin tuosta kokemuksesta oli säilynyt minussa edelleen. En ollut koko elämäni aikana tajunnut, miten arvokasta oli vain olla hengissä. Olin pitänyt sitä itsestäänselvyytenä. Koska olin yrittänyt olla joku tässä maailmassa, minulta oli jäänyt huomaamatta sen asian yksinkertaisuus, että olin elossa. Jokin tuossa kylpyhuonekokemuksessani oli tehnyt vaikutuksen minuun; kuolemanmaku ja sen läheisyys, ja sen miten helposti kaikki voi päättyä- elämämme pysymättömyys. Sairaus iski kuin tyhjästä, aivan tyhjästä. Tuohon aikaan minua kauhistutti se, miten helposti kaikki voidaan ottaa meiltä pois.
Olin ollut koko elämäni vakaumuksellinen ateisti. Sana "henkisyys" ei merkinnyt minulle mitään. Se tarkoitti vain noitia, tonttuja ja henkiä! Uskonto tuntui minusta naurettavalta, ja muistan, miten sairaalasänkyni vieressä oli Raamattu, jonka otin käteeni. Selailin sitä ja luin Jeesuksen sanoja, ja ensimmäisen kerran elämässäni nuo sanat eivät vain kumisseet tyhjyyttään; nyt ne eivät olleet vain ihmisen sepittämää hölynpölyä vaan niissä oli jotakin, jotakin Ikuisesta elämästä, jotakin tämän kaiken arvokkuudesta, jotakin enemmän. En vielä tiennyt tuolloin, mitä se oli, mutta sanat tuntuivat minusta oikeilta.
Minulla ei ollut valinnanmahdollisuutta. Siitä alkoi henkinen etsiminen. Minun täytyi saada selville, mistä tässä oikelta tuntumisessa oli kyse. Minun piti etsiä vastaus "tuolta jostakin".



Myytti valaistumisesta

"Vapautuminen ei ole jotakin, joka minulla on ja sinulla ei ole. Tämä sanoma ei kerro heränneistä tai valaistuneista ihmisistä, jotka siirtävät ymmärryksensä edelleen muille.
Ei ole mitään heränneitä ihmisiä eikä ole mitään valaistuneita ihmisiä, sillä todellisuudessa ei ole mitään ihmisiä missään.
Ne ihmiset, jotka kuvittelevat olevansa heränneitä ja jotka sanovat: "Minä olen herännyt, sinä et" tai "Minä ymmärrän tämän, sinä et", he uskovat yhä erillisyyteen. "Minä olen herännyt, sinä et"-siinä vasta erillisyyttä onkin! Jotta näin voisi sanoa, täytyy yhä olla olemassa jokin viitepiste, "minä". "Minä" joka vertaa itseään "sinuun". "Minä", joka herää aamuisin ja muistuttaa itselleen olevansa herännyt.
Et voi enää tietää yhtään mitään. Sinulla ei ole enää sanoja sille, mitä tämä on. Näet kaiken ensimmäisen kerran vastasyntyneen tavoin. Eikä millään ole nimeä. Aivan kuten Aatami Eedenin puutarhassa, alat nimetä kaiken alusta uudelleen.
Heränneet ihmiset, valaistuneet ihmiset- se on kaikki unessa. Unihahmo etsii heräämistä. Ja kun tuo unihahmo viimein löytää heräämisen, se osottautuukin uniheräämiseksi.

Mikään ei muutu, kaikki muuttuu

Jos vaikka voisitkin saavuttaa "heräämisen", mitä sillä tekisit?
Emmehän me edes näe sitä armoa ja ihmeellisyyttä, mitä tuolilla istuminen on. Emmehän me edes näe sitä, mikä on aivan silmiemme alla, joten miten hitossa voisimme nähdä heräämisen? Emmehän me edes näe tätä! Vaikka olisikin olemassa jotakin, jota heräämiseksi kutsutaan, me emme kykenisi näkemään sitä.
Aloita tästä. Näe tämä ensin.
Ja hassuinta on se, että kun näet tämän, näet myös sen, että tämä on aina tarpeeksi.
Pelkkä tuolilla istuminen, hengittäminen, pelkkä tämä riittää. Siinä on enemmän kuin tarpeeksi.
Ja kun näet tämän, voit elää tavallista elämää. Heräät yhä aamuisin, puet vaatteet yllesi, kävelet haukkaamaan raitista ilmaa, pilkot puita ja kannat vettä ja teet kaikkea sitä, mitä olet ennenkin tehnyt.
Mikään ei ole muuttunut, elät yhä tuiki tavallista elämää. Ja kuitenkin, kaikki on muuttunut, sillä mielesi ei ole enää raskas eikä vakava; etsiminen on lakannut.
Etsijä on kuollut.
Mikään ei ole muuttunut ja kaikki on muuttunut, ja nyt nähdään, että alun alkaenkin on ollut vain ihme.
Tämä kirja pyrkii jakamaan sen mahdollisuuden, että koko elämän kestänyt etsiminen voi lopulta päättyä, kun ei enää koe olevansa erillinen ihminen ja kun sukeltaa Pyyteettömään rakkauteen."

Jeff Foster, ihmeellinen poissaolo, vapautuminen keskellä hyvin tavallista elämää


torstai 26. lokakuuta 2017

Elämää vapaassa pudotuksessa!

"Sitä vain huomaa tekevänsä asioita. Vaikkapa tulevansa tänään tänne. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu. Eikä mieli pysty millään hyväksymään, että se on näin yksinkertaista. Mieli haluaa valita, suunnitella ja hallita- tai ainakin kuvitella hallitsevansa. Se haluaa esittää Jumalaa. Voi olla hyvinkin lohdullista tuntea, että on itse ohjaksissa..

Mutta elämä vain tapahtuu. Se on niin käsittämättömän yksinkertaista. Tämä tapahtuu, tuo tapahtuu. Suunnitelmia laaditaan. Ruokaa syödään. Matkustamista tapahtuu, matkustamista ei tapahdu. Ystäviä tulee ja menee. Sanoja lausutaan tai ei lausuta. Keho istuu, seisoo, kävelee ja on kävelemättä. Kaikenlaisia ääniä, tuoksuja, makuja ja muita tuntemuksia ilmenee, ja kaikki tapahtuu tässä, siinä välittömyydessä, joka olen.

Kaikki vain ilmenee juuri silloin kun se ilmenee ja karisee pois ajallaan. Jäljelle jää vain välittömyys tapahtuipa mitä tahansa. Näin yksinkertaista se on. Se on elämää vapaassa pudotuksessa, elämää ilman viitepisteitä, ja koko kysymys motivaatiosta katoaa, kun tämä nähdään ja kun huomaa, että tekipä tai olipa tekemättä jotakin, se on aina täydellistä. Eikä koskaan voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu-se on se seikkailu!"

Jeff Foster

Eilinen meni jo! Mutta sitä voi muistella TÄSSÄ HETKESSÄ! Luureissa soi metallicaT:Ilmarumpali Hakola
Sanotaanko vaikka näin että "OLI ihanan RAIKASTA!" ;-)
Ilmentymiä
Uimala päivää ennen lumen tuloa..Go to the flow!
Jake: "Mennäänkö ulos syömään?" Jake: "juu mennään vaan, se on muodikasta!"
Aamen
Ghost of Love
Lovetusta osa 1
Lovetusta osa 2.
Tänä aamuna: "Ensilumi yllätti autoilijat" ;-)
Henkisen kirjallisuuden klassikko. Manala. "Kaikki ongelmat alkoivat siitä kun Jumalan poika unohti nauraa" ;-) ;-) ;-)

.
"Kitka ja erillisyys elämästä eivät voi olla mahdollisia, sillä sinä olet elämä!"

Jeff Foster

maanantai 23. lokakuuta 2017

Et ole kokonaisuudesta irtileikattu yksilö

"Et ole mies etkä nainen, et englantilainen etkä amerikkalainen, et musta etkä valkoinen, et hindu, kristitty muslimi tai ateisti, et rikas etkä köyhä, et hyvä etkä huono, et iloinen etkä surullinen. Et enää ole mikään näistä asioista. Sinä et ole tämä taikka tuo, et mikään tietoisuuden kohde. Et ole keho etkä mieli. Jalkasi ja kätesi eivät enää ole sinun. Kasvosi eivät kuulu sinulle etkä omista enää päätäsikään. Ei silmiä, ei kieltä, ei nenää, ei kurkkua, ei sydäntä. Ei mitään muotoa. Ennen kuin olet mitään noista asioista, sinä olet. Olet tietoisuus itse, avoin tila, äärettömyys, jossa maailma saa ilmetä.



Olet elämä itse etkä mikään kokonaisuudesta irtileikattu yksilö. Olet yhtä kaikkien kanssa, ja kaikki asiat ovat sen ilmentymiä, mikä sinä olet. Yksilöllisyyden harha kyllä nousee esiin, mutta sekin on vain jumalallisen ilmentymää, etkä sinä tee sitä. Se ei ole henkilökohtaista. Eikä ilmentymistä tarvitse kieltää. Minkäänlainen kieltäminen ei ole tarpeen. Ykseys on kaikki ja sisältää kaiken, jopa erillisen yksilön esiintymisen, eikä jonkin esiintymisestä pääse mitenkään eroon! Kuka siitä yrittäisi päästä eroon? Toinen esiintymä? Muista, että vahvistat sitä, minkä kiellät. Annat elämän sille, mitä vastustat.

Näennäinen yksilö siis ilmenee: Anna ilmetä. Se on kuitenkin vain harhakuva, ajatusrakennelma. Sinä olet se avoimuus, jossa kaikki rakenteet ilmenevät. Eikä tämä ole mitään näppärää sanaleikkiä vaan näin asiat ovat. Voit tarkistaa tilanteen itse vaikka heti. Mietiskele asiaa. Tule takaisin tässä hetkessä olevaan tietoisuuteen (ja tämä on todellista mietiskelyä). Onko täällä mitään konkreettista, jota voisi kutsua "itseksi"? Onko mitään selvää rajaa sen välillä, mikä on "sinua" ja mikä on "ei-sinua"?

Voisitko todella osoittaa sen kohdalla, missä sinä loput ja maailma alkaa? Missä tuo raja kulkee?

Ellet viittaa menneisyyteen, voitko mitenkään tietää, kuka olet? Ellet viittaa mihinkään ajatukseen, voitko sanoa, kuka todella olet?

On pohjimmiltaan täysin turhaa yrittää  nimetä nimeämätön, kuvailla sitä, mikä on olemassa kaikkea kuvailemista ennen, antaa sanat sanattomalle.

Ihan totta, ei ole mitään muuta sanottavaa. Hiljaisuus on ainoa rehellinen tie. Kun pääset tähän pisteeseen, kaikki sanat ovat vain hälyä. Hälyä, jonka tarkoitus on täyttää se hiljaisuus, joka on olemassa ennen hälyä ja joka sulkee sen sisäänsä. Miksi me kiinnitämme niin suurta huomiota hälyyn? Mikä vika hiljaisuudessa on?



Häly kyllä ilmenee, mutta nyt näemme sen uusin silmin. Sillä ei ole mitään erityistä tarkoitusta siinä mielessä, että se on yhdenvertainen hiljaisuuden kanssa. Se ei ole sen parempi tai huonompi, mutta se on eittämättä olemassa - niinpä siis kunnioitamme sitä. Emme kiellä sitä.

Näin elämästä tulee leikki, peli, jumalallinen, merkityksetön tanssi, jonka olemassaololle ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin se itse. Häly ja hiljaisuus ovat erottamattomat. Oleminen ja ei-oleminen ovat erottamattomat. Minä ja ei-minä ovat erottamattomat. Kaikki on olemassa jumalallisessa yhteydessä, ei irrallisina palasina vaan kokonaisuuden osina, jotka kaikki ovat tärkeitä ja mahdollistavat toisten osien olemassaolon. Mikään ei ole pois paikaltaan, mitään ei olla haluamatta, mitään ei voi heittää menemään. Oleminen ja ei-oleminen ovat tietoisuuden kaksi puolta, jumalallisen kasvot.

Ahh, mutta sanat ovat vain pintaväreitä. Sukella takaisin hiljaisuuteen. Mitään sanoja ei tarvita. sanat eivät ole tarpeellisia.

Pelkkä olemisen tunne riittää, tämän yksinkertaisuus ja elävyys. Pelkkä lepääminen siinä, mikä sinä olet.



On vain tämä. Koskaan ei ole muuta kuin tämä."

Jeff Foster

lauantai 21. lokakuuta 2017

Rakkaus merkitsee kuvien kuolemista

"Rakkauden kahlitseminen johonkin rajalliseen merkitsee sitä, ettei rakasta laisinkaan. Rakkauden kahlitseminen on omistamista ja omistaminen on tuhoamista. Me tuhoamme toisemme rakkauden nimessä, ja sydämemme ei koskaan koe täyttymystä.

Me omistamme toisemme, koska pelkäämme toinen toisemme menettämistä, mutta ketään toista ei todellisuudessa ole, vain kuvia. Me takerrumme noihin kuviin henkemme hädässä, mutta rakkaus merkitsee kuvien kuolemaa ja sen myötä myös sinun ja minun kuolemaa.



Me sulaudumme toisiimme, sinä ja minä. Me tulemme siksi, mikä me olemme aina olleet: kokonaiseksi. Vasta silloin voimme todella nähdä, joka edessämme on. Vasta sitten todella näen sinut.

Täydesti ja koko sydämestä rakastaminen merkitsee rakastamista vailla rajoja, dualismia, kaikkea oikean ja väärän, hyvän ja pahan, tämän ja tuon käsitteitä, vailla ajatusta sinusta ja minusta. Todellinen rakastaminen on esteetöntä eikä sillä ole väliaikaisia rajoituksia ja lopulta se on täysin vailla pelkoa.

Täydesti rakastaminen merkitsee kuolemista.

Ja kenties silloin, rakkaudessa, Jumala katsoo minua takaisin sinun silmistäsi, ja kaikki on tehty tekemättömäksi. Silloin sinun silmäsi ovat minun silmäni, sinun suusi on minun suuni, ja keho katoaa siihen avoimeen tilaan, joka ympäröi meitä kaikkia.

Ei silmiä, ei korvia, ei kieltä, ei nenää, ei kurkkua. Ei mitään, lopulta, ei mitään.

Ehkä vasta sitten voisimme uskaltaa kutsua sitä "rakkaudeksi".

Jeff Foster


perjantai 20. lokakuuta 2017

Presidentin hauvelin lääppiminen

Saan ajoittain sähköposteja, joissa kysytään, onko olemassa jotain erityistä zenjuttua, jolla voisi hallita pakkomielteisiä tai toistuvia ajatuksia.

Yleensä en saa tietää, kuka täsmälleen kysyy kysymyksen. En siis tiedä, vaihdanko ajatuksia ihmisen kanssa, joka todennäköisesti yrittää päästä lääppimään presidentin hauvelia, tehdäkseen vaikutuksen puhuvaan jänikseen nimeltään Horacio, vai onko hän vain joku, joka ajattelee koko ajan juustoa ja haluaisi näiden ajatusten loppuvan. Yritän olla varovainen vastatessani.

Alkupalaksi totean, että ei ole olemassa erityistä zen-ajatuskikkaa toistuvien ajatusten hallitsemiseksi. En pysty antamaan nättiä ohjeistusta, kuten hiero jalkapohjiasi yhteen, työnnä kielesi ulos ja laita jääpalapussi pääsi päälle 27 minuutiksi, niin ajatukset menevät tiehensä. Jos etsit tällaista juttua, kannattaa kääntyä psykiatrian ammattilaisen puoleen.

Olen kuitenkin oppinut kolme asiaa omien toistuvien pakkomielteiden kanssa harjoitellessani. Ensinnäkin, kaikki ajatukset ovat vain ajatuksia. Toiseksi, et voi ajattelemalla päästä yhdestäkään ajatuksesta. Ja kolmanneksi, sinun ei tarvitse uskoa omia ajatuksiasi.

Meillä on tapana arvioida ajatuksiamme. Helposti miellämme jotkut ajatukset paremmiksi kuin toiset. Ja tämä on todennäköisesti jossain määrin totta. Jos kuitenkin menemme tässä liian pitkälle, yritämme helposti käyttää ajatuksia toisten ajatusten kumoamiseen.

Otetaan esimerkki. Kuvitellaan, että sinulla olisi pakkomielteenä juusto. Päähäsi tulee ajatus herkullisesta palasta pitkään kypsytettyä englantilaista cheddaria. Sinäpä et kuitenkaan haluaisi tätä ajatusta. Tulee seuraava ajatus, ”en halua ajatella juustoa”, tai ”mokasin, kun taas ajattelin juustoa”. Sinä määrittelet itsesi itsellesi ihmisenä, joka ajattelee juustoa, vaikka ei haluaisi.

Kiinnitämme erityistä huomiota tuon toisen tason arvosteleviin ajatuksiin. Kuvittelemme voivamme jotenkin nujertaa ajatuksen juustosta ajatuksella, joka sanoo meidän olevan huono ihminen, koska ajattelemme juustoa. Tämä ei koskaan toimi. Se vain lisää todennäköisyyttä ajatella juustoa taas myöhemmin.

Kaikki ajatukset ovat vain ajatuksia. Ajatus juustosta ja ajatus siitä, että juuston ajattelu on syvältä, ovat täsmälleen samanlaiset tapahtumaketjut aivoissa. Et voi käyttää yhtä pysäyttääksesi toisen. Sinä vain vahvistat pakkomiellettäsi juustosta, kertomalla itsellesi, että on pahasta olla koukussa juustoon.

Kaikki toivo ei kuitenkaan ole mennyttä. Tällainenkin ajattelu on ok, koska sinun ei tarvitse uskoa omia ajatuksiasi. Ainoatakaan niistä. Ei sitä, että sinun on saatava juustoa, tai sitä, että olet huono tuon ajatuksen takia. Kaikki tämä on vain energiaa sinkoilemassa sinne tänne kallosi sisällä. Se, että ajattelet näin, ei tarkoita, että se olisi totta.

Ajatuksista irti päästämisen oppiminen voi olla hyödyllistä, mutta se ei ole helppoa. ”Irti päästäminen” ei tarkoita ”ajatusten hävittämistä.” Se tarkoittaa ajatuksen jättämistä silleen, ilman siihen vastaamista. Älä taistele sitä vastaan. Älä tee sille mitään. Älä kiellä sitä. Älä vahvista sitä. Älä moiti itseäsi ajatuksen vuoksi. Tai jos moitit, niin älä välitä siitäkään ajatuksesta. Se on vain uusi ajatus. Se ei ole sen parempi tai arvokkaampi kuin se ajatus, josta itseäsi parjaat. Anna sen vain olla. Sillä ei ole väliä.

Shunryu Suzuki sanoi, ”Ajatukset ovat vain aivojesi eritettä, samalla lailla kuin mahaneste on mahalaukkusi eritettä.” Se, mitä me tietoisesti koemme ajatteluna, on vain aivot sulattelemassa kokemuksia. Me puutumme tähän toimintaan jatkuvasti ja näin toimien aiheutamme itsellemme paljon ongelmia. Sitä voisi verrata yritykseen tietoisesti ohjata mahaamme, sulattamaan sen herkullisen juuston ensin ja jättämään vihannesten sulattelun myöhemmäksi. Jos voisit tehdä näin, se ei olisi terveellistä. On paras jättää maha hoitamaan hommansa sopivalla tavalla. Sama pätee aivoihin.

Ajatusten silleen jättäminen on helpommin sanottu kuin tehty. Me emme ole tottuneita antamaan ajatustemme laukata vapaasti. Useimmilla meistä on tapana kanavoida ajatuksiamme tiettyyn suuntaan. Ponnistelemme kovasti hoivataksemme tiettyjä ajatuksia, joiden ajattelemme vahvistavan kuvaamme siitä, miksi itsemme kuvittelemme. Käytämme näitä ajatuksia rakentaaksemme minän, jonka uskomme olevan omamme.

Tämä ei välttämättä tarkoita, että me hoivaisimme vain toivomiamme ajatuksia. Usein ei-toivotut ajatukset ovat jopa muita parempi tapa rakentaa kokemusta itsestä. Minä olen se, joka ei halua ajatella juustoa. Mitä enemmän minulla on ei-toivottuja ajatuksia juustosta, sitä todellisemmaksi kokemukseni itsestä tulee. Me emme yritä tietoisesti tehdä näin, mutta teemme kuitenkin.

Saatamme saada hetkellistä helpotusta, kun yritämme korvata ikävät ajatukset hyvillä, mutta emme pääse ongelman ytimeen. Ajatus ”minun pitää lopettaa juuston ajatteleminen” sisältää ajatuksen juustosta.

Saatamme myös saada hetken helpotusta, kun hyökkäämme myönteisillä ajatuksilla kielteisten ajatusten kimppuun. Myönteinen ajatus on myönteinen vain siksi, että se ei ole kielteinen. Näin jokainen myönteinen ajatus sisältää kielteisen ajatuksen, aivan samoin kuin kolikolla on kruuna- ja klaavapuoli. Vaikka kääntäisit kaikki pennysi niin, että presidentti Lincoln näkyy, niistä jokaisessa olisi edelleen se outo kilpihommeli toisella puolella (tai Lincolnin muistomerkki, jos ne ovat vanhempia, mutta tajuat mitä tarkoitan). Ja ne kaikki ovat edelleen vain yhden sentin arvoisia.

Kun alat todella ymmärtää tämän, tulee vähän helpommaksi antaa ajatusten olla, ilman niiden arvostelua, ilman joidenkin rakastamista ja toisten vihaamista, ilman joidenkin vaalimista ja toisten pelkäämistä.

Minulle oli rankkaa päästä tuohon pisteeseen. Kun lopetin ajatusteni ohjailemisen, niistä alkoi tulla jotenkin outoja. Tuntui kuin olisin avannut alitajuntani portit ja kaikenmaailman outoudet, joita en tunnistanut minuksi, alkoivat tulla läpi. Se oli epämiellyttävää.

Tästä syystä tämä etenemä tulee tehdä hitaasti ja huolellisesti. Jos avaat nuo portit liian nopeasti, todennäköisesti esiin tulvivat asiat häkellyttävät sinut. Minun piti usein vähän peruutella harjoituksessani, jotta asiat pysyivät järjestyksessä. Muutaman kerran, kun asiat tulivat vähän turhan oudoiksi, jopa lopetin zazenin harjoittamisen hetkeksi, kunnes tunsin itseni taas valmiiksi palaamaan asiaan.

Oli miten oli, mitä ikinä teetkään, ethän lääpi presidentin hauvelia.

Kirjoittanut Brad Warner 6.4.2016
Kääntänyt ja toimittanut Larri Vermola 8.10.2017


keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Koko rakkauden käsitteen kuolema

"Todellisessa rakkaudessa ei ole halun kohdetta, kiintymystä tai hellyyttä, sillä rakastettu on yhtynyt täysin rakastajaan. Objekti on romahtanut subjektiin, ja jäljellä on vain rakkaus. Pelkkä rakkaus, josta kukaan ei ole tietoinen, jota kukaan ei tunne tai kiellä. Pelkkä rakkaus, samalla täysin yksin ja välittömästi yhteydessä kaikkeen..

Subjekti ja objekti eivät voi koskaan olla rakastuneita toisiinsa. Ne ovat aina erotettu toisistaan, jakautuneet. Ne voivat vain tuijottaa kaihoten toistensa silmiin sillattoman kuilun ylitse siinä kiihkeässsä toivossa, että kenties jonakin päivänä rakkaus rakentaisi sillan tuon kuilun ylitse ja moninaisuuden tuottama eristyneisyys ja hajaannus antaisivat tilaa välittömän kumppanuuden, yhteyden ja ykseyden ilolle.

Mutta ei, rakkaus ei voi koskaan rakentaa siltaa tuon kuilun yli, sillä kuilu on erottamaton osa subjektiksi ja objektiksi jakautumista. Itse asiassa nimenomaan tuo kuilu on yhtä kuin subjektiksi ja objektiksi jakautuminen, eikä mikään voi täyttää sitä kuilua, joka niin täydellisesti läpäisee kaikkien kokemustemme perustan. Ei, rakkaus ei voi rakentaa siltaa tuon kuilun ylitse, koska subjekti ja objekti, rakastaja ja rakastettu, ovat lähtökohtaisesti ja perustavanlaatuisesti toisistaan erillään. On epätodennäköistä, että ne koskaan edes kohtaisivat toisensa ihmisinä, ihmisolentoina.



Todellinen rakkaus merkitsee tämän kauhistuttavan kuilun kuolemaa ja sen myötä kaiken kahden ihmisen välillä olevan jakautumisen loppua. Tähän ei voi koskaan päästä pyrkimällä, sillä nimenomaan siihen pyrkiminen vahvistaa erillisyyttä ja antaa sille voiman. Tämä johtuu siitä, ettei tuota erillisyyttä todella ole. Sitä ei ole koskaan ollut eikä sitä koskaan myöskään tule olemaan. Erillisyys ja kuilu ovat mielen harhaa, ja kun mielen harhaa vastaan käy taisteleminen, sodan häviää varmasti.

Rakastuneet eivät voi koskaan kohdata toisiaan pyrkimällä siihen, vaikka he miten sitä yrittäisivät.

Näin meidän rakastavaisemme jatkavat toistensa tuijottamista kaihoisasti sen sillattoman kuilun ylitse, jonka he ovat itse itselleen luoneet. Miten heitä voisi auttaa? Jokainen heidän pyrkimyksensä lähentyä toisiaan vain loitontaa heitä entisestään. Ovatko he tuomittuja elämään ja kuolemaan tällä tavoin? Onko olemassa mitään ratkaisua?

Kyllä on, mutta siihen liittyy kuolema. Ei suinkaan fyysinen kuolema. Ei suinkaan fyysinen kuolema vaan egon kuolema, kaiken eristyneisyyttä synnyttävä kuolema, kaiken jakautuvan ja jakavan kuolema, kaiken erillisyyttä luovan kuolema. Koko rakkauden käsitteen kuolema. Lopulta se merkitsee myös rakastetun ja rakastajan kuolemaa. Sinun ja minun kuolemaa ja sen myötä kaiken sen kuolemaa, joka meidän välissämme on. Se on laskeutumista puhtaaseen tyhjyyteen, hyppy tuntemattomaan.



Se, joka tekee tämän hypyn, saattaa maistaa sen suloisen ja yksinkertaisen täydellisen yksin olemisen ilon, joka on todellinen rakkaus. Katso! Punarinta sirkuttaa hypellessään kasteikoisella nurmikolla, ja aamuaurinko alkaa lämmittää ja herätellä uneliaita olentoja tässä Eedenin puutarhassa, jolle me olemme antaneet nimeksi maa, eikä missään ole nähtävissä erillisyyttä, yksinäisyyttä tai jakautumista, koska kaikki asiat ovat kaikissa asioissa, ja äiti on joka puolella- koti on joka paikassa. 



Ja minä hymyilen itsekseni oivaltaessani tämän mitä ilmeisemmän seikan. En ole löytänyt sinua mutta olen tunnistanut jotakin, joka on piileskellyt minulta koko elämäni ajan. Sinä et ole tuolla jossakin vaan täällä. Sinä olet osa sitä kaiken kokevaa rakennetta, jota pidän itsenäni. Joten minä en rakasta sinua, sillä ei ole mitään "minua" rakastamassa eikä ketään "sinua", jota voisi rakastaa. Ei, minä en rakasta sinua, sillä sinä olet erottamaton osa sitä, mikä rakastaa.

Suuri etsiminen päättyy tähän, tähän hetkeen. On vain rakkaus, ja sinä olet se-sinä olet rakkaus itse. Sinä olet se, mitä minä tunnen nyt, sinä olet tyhjyydestä kuplivat ja takaisin tyhjyyteen hajoavat ajatukset, sinä olet tuo punarinta, raikas aamukaste nurmikolla ja aurinko kaikessa loistossaan, ja me olemme ikuisesti ja ajattomasti sidoksissa toisiimme tällä tavoin, sinä ja minä, yhdessä kaiken muun kanssa. Paitsi ettei mitään "minua" tai "sinua" tai "kaikkea muuta" ole. Joten me emme voi koskaan olla toisistamme erossa- ei, me emme voi olla erillämme, emme nyt emmekä milloinkaan.

Joten tänä aamuna olen yksin puutarhassa, ja sinä olet täällä kanssani näkemässä tämän kaiken."



Jeff Foster, Olemisen Ihme

tiistai 17. lokakuuta 2017

Sinä olet henki, kokonainen ja viaton



"On aivan välttämätöntä muistaa, että ennen kuin kaikki syyllisyys on poistettu mielestä, ei voi olla loputtomassa nykyhetkessä pysyvästi. Se on mahdotonta. Jokainen yritys pysytellä tässä hetkessä on tuomittu epäonnistumaan, ellei samalla harjoita todellista anteeksiantoa. Ennen kuin on saanut täysin annettua anteeksi sille, minkä on projisoinut oman itsensä ulkopuolelle, ei saa omassa alitajuisessa mielessään itsekään anteeksi, ja ennen kuin saa itse täysin anteeksi, ei voi saada syntymän ja kuoleman kierrettä katkeamaan. Tässä hetkessä oleminen ei paranna alitajuista mieltä ja tee egoa tekemättömäksi. Todellinen anteeksianto sen sijaan poistaa esteet rakkauden tietoisuuden tieltä ja rakkauden läsnäolo on ihmisen luonnollinen tila. Yhtä luonnollista on tehdä ego täysin tekemättömäksi niin, että on mahdollista pysytellä ikuisessa "ainaisuudessa" yksinkertaisesti vain siksi, ettei mitään muuta ole enää jäljellä."





"Pyhän hengen ääni ei käske, koska se ei pysty ylimielisyyteen. Se ei vaadi, koska sen ei tarvitse hallita. Se ei voita, koska se ei hyökkää. Se pelkästään muistuttaa. Se on vastustamaton ainoastaan sen vuoksi mistä Se sinua muistuttaa."




" Mitä enemmän antaa anteeksi, sen paremmin ymmärtää uneksivansa"




"Todellinen henki on kokonainen ja pysyvä. Se on kuolematon todellisuutesi."



"Sinä olet henki.
Kokonainen ja viaton.
Kaikki on annettu anteeksi ja vapautettu."


"Valaistumisella ei ole eri tasoja. Joko olet kokonainen tai et ole."


"Onnistunut ihmisuhde on sellainen, jossa annat anteeksi tai olet antanut anteeksi."


"Jos veljesi ovat viattomia, koska he eivät todellisuudessa tehneet mitään, silloin sinäkin olet viaton, koska et ole todellisuudessa tehnyt mitään."



"Vaikka miten näyttäisi siltä,  että olet oikeassa- ja muodon tasolla sitä varmasti oletkin- se ei tuo sinulle rauhaa."


"Olen kuolematon henki.
Kehoni on vain kuvajainen.
Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa,
mikä minä olen."



Kuolematon todellisuutesi