Google+ Followers

tiistai 31. lokakuuta 2017

Arkipäivän valaistumisia kahvikupin kanssa

Pienen arkipäivän pieni "valaistuminen".
(tarina kahvikupista ja minusta)




Kun herään aamulla huomaan, että sain mahdollisuuden uuteen päivään, enkä minä sitä pidä tässä hetkessä mitenkään selvänä asiana. Olen onnekas mies, että saan nousta ylös terveenä, kotonani, katto pääni päällä. Jonain päivänä sitä ei tapahdu näytöksessäni, ehkäpä jo huomenna...(huominen,mikä se on?). Sitten tapahtuu jotakin muuta. Jonakin kauniina (tai rumana, kuka sen määrittää?) päivänä huomaan olevani sairas, vanha, fyysistä kuolemaa odottava puolikuollut raihnainen vanhus. Tai ehkäpä sitä huomen aamua ei enää tule? Sitten näytös on vain ohi. 
The end.

Mistä ihmeestä tämä aamuherätys oikein ilmenee? Miten onnekas saankin olla? Kun käpyttelen keittelemään kahvia, katson ulos ikkunasta. Siellä näyttää olevan rauha ja valo. Tänään pilkottaa aurinko. Mistä rajattomasta runsaudesta tuo valopallo ilmestyi näkökenttääni? Tuo lamppu taivaalla on osoittanut vilpitöntä rakkauttaan minulle jo 44 vuotta joka ainut päivä, enkä minä hupsu ole muistanut edes kiittää sitä. Kahvimyllyni kahvinpapuineen on palvellut minua uskollisesti ja nähnyt pitkän olonsa kaaren ennen keittokomerooni tuloa. Siellä on työntekijä-roolihahmot tehnyt valtavan työn roolihahmoani varten, että juuri minä saan keittää sillä tuoreet ja makoisat kahvit. Tämä ihana asuntoni on myös "nähnyt" paljon ennen kuin minä olen saanut asuttaa sitä. Minua varten on kauppa ja ruokaa, miten valtavan hienoa luomistyötä ne tuhannet ruokatarvikkeet ovat tehneet ennen jääkaappiini ilmestymistä. Kiitos teille/meille kaikille!

Huomaan että minulla on kaksi kättä, kaksi jalkaa. Miten ihmeessä tämä voi olla mahdollista? Kuvittelen liikuttavani niitä ja se jopa onnistuu! Olenko minä se joka niitä liikuttaa? Ja mites ne kovin tärkeäksi todistetut sydämenlyönnit? Ne lyövät rytmikkäästi ilman että teen yhtikäs mitään. Voinko lopettaa sen? Tai jos jätän vaikka joka kolmannen lyönnin väliin? Kasvatanko minä hiuksia, no en kasvata. Ne vain kasvavat itsestään. Myös nämä sanat tapahtuvat itsestään. Koko luomakunta vain ilmestyi eteeni ja nyt vain katselen sitä. Kuka ihme tätä näytelmää katsoo? Onko sitä minää edes olemassa? Olenko kuvitellut kaiken? Olen ajatellut paljon, mistä ne ajatukset tulevat? Ajatus virtakin ilmestyy ja mitä enemmmän sitä tarkkailen sitä uskomattomammalta se näyttää. Olenko tuo ajatus? Voinko olla jotain mitä ei ole? (Mietin).
Jatkan kahvini juomista ja katselen ympärilleni. Näen valtavasti runsautta. On tietokone, jonka avaamisen jälkeen minun eteeni ilmestyy koko maailma. Istun tuolilla leppoisasti kädet pöytään nojaten. Selkäni takana on valtavasti äänilevyjä. Hahmoani varten. Jokainen niistä on tehty esitystäni varten. Tuntuu siltä kuin ne olisivat juuri minua varten. Tiedän kuitenkin että "minää" ei ole. Saan vain kokemuksen siitä. Mieleeni herää kiitollisuus. Miten onkin mahdollista, että tänään valitsin juuri bulletproof/superfood kahvin enkä tavallista kahvia? Sitä en osaa sanoa, mutta sitä nyt juon, kiitollisena. Tässä hetkessä. Tästä ei puutu mitään. Tämä tässä on tarpeeksi. Jos kupissani olisi tavallinen kahvi, sekin olisi tarpeeksi.

Maailma, koko UNIversumi näyttää pyörivän juuri minua varten tässä hetkessä mutta kuitenkin aavistan, että asia ei näin ole. Mitä tapahtuu kun illalla nukahdan uneen? Mitä universumille sitten tapahtuu? Katselen edelleen omaa untani erillisyydestä, vaikka erillisyys on täysin mahdotonta. Mikään ei voi olla irti mistään. Jokainen yöunessani on "minä". Ei ole muita kuin se minä joka sitä unta katsoo. Mikä tämä minä on? 
Tämä näytös räjähtää silmilleni.

Kehoni on ilmestynyt jostain tyhjyydestä ja katoaa lopulta tyhjyyteen, siellä tyhjyydessä se jo on. Koko kolmiulotteinen näytös katoaa sinne mistä se näytti tulevan. Se on kuin silmänräpäys ikuisuuden keskellä, joka on millä mittapuulla tahansa täysin mahdoton ajatus, mutta niin vain se näyttää olevan. Huikeaa.
Jatkan kahvinjuontia ja tunnen sen mikä on, tässä ja nyt. Tämä tässä riittää. Kättäni väsyttää, siinä on rannetuki. Oi miten mahtavaa, rannetuki! Sekin on ilmestynyt ranteeseen monen mutkan kautta. Kiitos siitä!

Minun on kerrottu olevan "ihminen". Tällä ihmisellä on henkilökohtainen tarina jota kannan mukanani. Oi miten mahtava ilmentymä ja keksintö! Taitavaa, kertakaikkiaan! Kaiken luomisen keskellä minulla on tarina. On nimi, syntymäaika, menneisyyden muistot..jne. Kerron niitä muille hahmoille ja me uskomme siihen erikseen ja yhdessä. Huikeaa huijausta, ei voi kuin arvostaa moista silmänkääntötemppua! Meillä jokaisella on oma tarinamme ja me jokainen on taiteiltu erinäkösiksi. Mieti, kaikki ne syntyneet erillisiltä näyttävät "sielut" jotka ovat käyneet täällä, ovat nyt täällä ja tulevat tänne ovat täysin erinäkösiä! Eikö ole huikeeta, hetken verran. Kuitenkin kyseessä on vain se sama ihminen. Älä usko että ulkomaailman erilaisuus tekisi meistä jotenkin erillisiä. Se on vain uskomus uskomusten joukossa.
Hörppään kahvia mukista, joka on muotoiltu juojaa(luojaa) varten. Oi miten vilpitöntä rakkautta! Kiitos ja kumarrus.
Rakkaudessa (sana vain) ilmenevä kahvimuki ja minä. Kumpaakaan ei ole, mutta se tuntuu siltä, todelta, tässä ja nyt.

Luulen meneväni tänään töihin, bussilla. Minulla on mielikuvia siitä mitä tulee tapahtumaan, samalla tiedän että minä en sitä päätä. Kerrankin bussi jätti tulematta. Mitä jos ajetaan kolari? Mitä jos saan sydänkohtauksen? Liukastun ja lyön pääni? Olen kuullut miten nuoret kaverit ovat kuolleet sänkyihiinsä. On paljon tarinoita joita täällä katselemme.

Syöpääkin on ympärillä jatkuvasti. Voin kuvitella tekeväni asialle jotain, jotta sitä ei minulle tulisi, mutta minäkö sen lopulta päätän? Aika moni on päättänyt että minulle sitä ei tule, mutta niin vain on sitä on esiintynyt. Olen kiitollinen siitä, että nyt sitä ei ole kehossani, mutta samalla tiedän että koska se on näytelmässäni, se on minussakin. Hyväksyn sen. Ei jää muuta kuin hyväksyminen ja kiitollisuus. 
Tämäkin oli vain tarina joten unohda koko juttu.

Jos suru ilmenee, niin se ilmenee. Suru on kunniavieras. Jos ilo ilmenee, se on kunniavieras. Ajan maailmassa kaikki muuttuu kuten myös kahvini nyt kupissani. Nyt se on kylmää. Hörpään kahviani ja olen yhtä kahvini kanssa-hetken. 
Tässä hetkessä tarinat katoavat, kunnes mieleni kertoo, että kylmä kahvi on pahempaa kuin kuuma. Hyvä niin, se on mielen tehtävä, hyväksyn sen. Mieli kertoo tarinoita jatkuvasti, jopa yöllä. Ja todella uskomattomia tarinoita. Yöunissa kaikki mahdoton on mahdollista. Nyt minusta tuntuu että kahvini ei kuumene ellei kehoni kuljeta minua sitä lämmittämään. Ah miten uskomatonta, sekin on siis mahdollista!

Kaikki näyttää tapahtuvan juuri oikeaan aikaan. Kaikki tapahtuu juuri nyt. Mitään muuta ei vain kertakaikkiaan ole. Tämä se on rakkautta, jos jokin. Tämä mikä on NYT. Miten voisin poistaa rakkauden pois? Se on mahdotonta. Se on nyt-aina ja ikuisesti. Miksi? Koska kaikki tämä vain tapahtuu! KAIKKI. 
Myös tämä blogaus on juuri nyt, tässä ja nyt. Niin täydellinen kuin lukijansakin. Se ei voi olla epätäydellinen koska se tapahtuu. Jos jätät lukematta, sinua ei blogaukselle ole, jotenkin sekin on yhtä täydellistä. Jos ajattelet tämän olevan täyttä paskaa, sekin on yhtä täydellistä. Ensin ilmeni paska blogaus sille joka niin halusi valita ajatella, ja nyt on vain tämä. Muuta ei ole. Huh miten uskomaton juttu!
 Sitä mitä ei ole, ei ole ja se mikä on, ON. KAIKKI ON.

Huom: nyt kupissani on täysin kylmä kahvin loppu ja jätän sen juomatta, yököttää ja se vasta onkin huikea käänne tarinassani! Varsinaista hitchcockia! HUH, ajattelin juovani kahvin loppuun, mutta elokuvani saikin huikean käänteen! En juonut! Koko UNIversumi ilmeni juuri niin, se päätti elokuvan ohjauksesta! Ja minä ressukka luulin toisin!
En vain tiedä mistään mitään, en edes kahvin kohtalosta!

Pesen kahvikuppini raanasta tulevalla vedellä ja hiippailen olkapää jumissa takaisin tänne pääkallopaikalle. Lyön perseeni penkkiin ja alan naputtamaan.....mieleeni ilmestyi eilinen tapahtuma johon nyt tässä hetkessä uskon;
Tilasin huutonetistä uudet vanhat kasettidekin ja vahvistimen. Ne toimitti minulle joku myyjän kaveri. 80 luvun dekki ja vahvistin. Ajatuksen tasolla niin moni olisi voinut mennä pieleen, mutta mahtava tapahtumaketju yllätti täysin tämän katselijan. Olin kuin ällikällä lyöty.

Heti kun olin ostanut huutonetistä dekin, tämä myyjä soitti vanhaan puhelimeeni. Hän kertoi, että ei ole mitään järkeä postittaa niitä. Olin siis ensin ostamassa vain dekkiä kunnes tuli puheeksi, että voisin ostaa myös vahvistimenkin (käänne tarinassa). Sain siitä alennusta. 
Niin, myyyjä kertoi että hänen kaverinsa toisi sen tiistaina kotiini jotta ei tarvitsisi maksaa 20 euroa postimaksuja ja että kamat tulisi ehjänä perille. Ajattelin että vasta tiistaina....(mieleni pääsi väliin) 
Maanataina sitten tuli soitto, että tämä kaveri olisikin tuomassa niitä jo heti "tänään" maanantaina ja sehän passasi. Kerroin että olen kotona vasta kuuden jälkeen illalla. Sovimme että kaveri soittaa sitten. Pääsinkin hieman aikaisemmin töistä ja kävin kaupassa, kunnes tuli soitto, että olen viiden minuutin päästä siellä. Kerkesin tyhjentämään ruokakassini, mutta en kerennyt ottaa takkia pois kun koneet oli jo ulko-ovellani. Täydellistä. Minuutilleen kaikki tapahtui täydellisesti. Asiassa, joka olis voinut mieleni mielestä mennä täysin vikaan. Oi mikä näytelmä! Arkipäivän pieniä suuria asioita! Kasettidekin huikeat seikkailut! Sivurooleissa paljon nimettömiä esittäjiä! Toki jos jokin olisi mennyt "vikaan", se olisi tuonut lisäjännitystä. Nyt kyse ei ollut kuitenkaan toiminnasta tai kauhusta. Kyse oli kevyestä draamasta. Melkein jopa kaurismäkeä, tylsää mutta ah, niin mahtavaa.

Nyt huomaan että kahvikuppiani ei ole enää missään, se on kadonnut. Käyn vessassa, vaikka sitäkään en ollut valmiiksi suunnitellut, tulen takaisin ja huomaan miten maailma pyörii edelleen vaikka se ei näytä pyörivän. En tiedä mistään mitään, mutta tähän hetkeen jää vain pelkkä luottamus.
Tämä on totta kaikki, mutta mikään ei ole yhtään totta! Oi mitä armoa ja rakkautta. Oi mikä näytelmä! Minua kuljettaa rakkaus! Katselen näytelmääni ja odotan lisää mielenkiintoisia käänteitä! Minä en rakasta mitään, minä vain olen rakkaus! Miten voisin olla tai olla olematta jotain jos se vain tapahtuu?! Minä en voisi mitään millekään, en voisi ikinä kadottaa sitä mitä minä olen! Sinäkin olet, me olemme! Rakkaus oli ennen ajatusta, se ilmenee ajatuksina, on ajatuksienkin takana! Rakkautta ei ole missään, mutta se  on! Nyt jätän sanan rakkaus pois ja jätän sen vain ilmentämään itseään eikä minun tarvitse tehdä mitään! Jos teenkin, niin en saa sitä katoamaan..en vain kertakaikkiaan voi! Minä vain olen! Tai niin ainakin kuvittelen.
Rakkaus on!

Pääosissa: Kahvikuppi ja kasettidekki
Sivurooleissa: Jake, jonka pää oli kyllä osissa
(vai mitenköhän noi roolit nyt menikään..? En kyl tiedä, riippuu mistä näkökulmasta katsoo vai onko se pääosan esittäjä "sinä" joka tätä nyt katsoo?;-)

T:Jake, kahvikuppi, vuokko ja moni muu









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti