Google+ Followers

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Koko rakkauden käsitteen kuolema

"Todellisessa rakkaudessa ei ole halun kohdetta, kiintymystä tai hellyyttä, sillä rakastettu on yhtynyt täysin rakastajaan. Objekti on romahtanut subjektiin, ja jäljellä on vain rakkaus. Pelkkä rakkaus, josta kukaan ei ole tietoinen, jota kukaan ei tunne tai kiellä. Pelkkä rakkaus, samalla täysin yksin ja välittömästi yhteydessä kaikkeen..

Subjekti ja objekti eivät voi koskaan olla rakastuneita toisiinsa. Ne ovat aina erotettu toisistaan, jakautuneet. Ne voivat vain tuijottaa kaihoten toistensa silmiin sillattoman kuilun ylitse siinä kiihkeässsä toivossa, että kenties jonakin päivänä rakkaus rakentaisi sillan tuon kuilun ylitse ja moninaisuuden tuottama eristyneisyys ja hajaannus antaisivat tilaa välittömän kumppanuuden, yhteyden ja ykseyden ilolle.

Mutta ei, rakkaus ei voi koskaan rakentaa siltaa tuon kuilun yli, sillä kuilu on erottamaton osa subjektiksi ja objektiksi jakautumista. Itse asiassa nimenomaan tuo kuilu on yhtä kuin subjektiksi ja objektiksi jakautuminen, eikä mikään voi täyttää sitä kuilua, joka niin täydellisesti läpäisee kaikkien kokemustemme perustan. Ei, rakkaus ei voi rakentaa siltaa tuon kuilun ylitse, koska subjekti ja objekti, rakastaja ja rakastettu, ovat lähtökohtaisesti ja perustavanlaatuisesti toisistaan erillään. On epätodennäköistä, että ne koskaan edes kohtaisivat toisensa ihmisinä, ihmisolentoina.



Todellinen rakkaus merkitsee tämän kauhistuttavan kuilun kuolemaa ja sen myötä kaiken kahden ihmisen välillä olevan jakautumisen loppua. Tähän ei voi koskaan päästä pyrkimällä, sillä nimenomaan siihen pyrkiminen vahvistaa erillisyyttä ja antaa sille voiman. Tämä johtuu siitä, ettei tuota erillisyyttä todella ole. Sitä ei ole koskaan ollut eikä sitä koskaan myöskään tule olemaan. Erillisyys ja kuilu ovat mielen harhaa, ja kun mielen harhaa vastaan käy taisteleminen, sodan häviää varmasti.

Rakastuneet eivät voi koskaan kohdata toisiaan pyrkimällä siihen, vaikka he miten sitä yrittäisivät.

Näin meidän rakastavaisemme jatkavat toistensa tuijottamista kaihoisasti sen sillattoman kuilun ylitse, jonka he ovat itse itselleen luoneet. Miten heitä voisi auttaa? Jokainen heidän pyrkimyksensä lähentyä toisiaan vain loitontaa heitä entisestään. Ovatko he tuomittuja elämään ja kuolemaan tällä tavoin? Onko olemassa mitään ratkaisua?

Kyllä on, mutta siihen liittyy kuolema. Ei suinkaan fyysinen kuolema. Ei suinkaan fyysinen kuolema vaan egon kuolema, kaiken eristyneisyyttä synnyttävä kuolema, kaiken jakautuvan ja jakavan kuolema, kaiken erillisyyttä luovan kuolema. Koko rakkauden käsitteen kuolema. Lopulta se merkitsee myös rakastetun ja rakastajan kuolemaa. Sinun ja minun kuolemaa ja sen myötä kaiken sen kuolemaa, joka meidän välissämme on. Se on laskeutumista puhtaaseen tyhjyyteen, hyppy tuntemattomaan.



Se, joka tekee tämän hypyn, saattaa maistaa sen suloisen ja yksinkertaisen täydellisen yksin olemisen ilon, joka on todellinen rakkaus. Katso! Punarinta sirkuttaa hypellessään kasteikoisella nurmikolla, ja aamuaurinko alkaa lämmittää ja herätellä uneliaita olentoja tässä Eedenin puutarhassa, jolle me olemme antaneet nimeksi maa, eikä missään ole nähtävissä erillisyyttä, yksinäisyyttä tai jakautumista, koska kaikki asiat ovat kaikissa asioissa, ja äiti on joka puolella- koti on joka paikassa. 



Ja minä hymyilen itsekseni oivaltaessani tämän mitä ilmeisemmän seikan. En ole löytänyt sinua mutta olen tunnistanut jotakin, joka on piileskellyt minulta koko elämäni ajan. Sinä et ole tuolla jossakin vaan täällä. Sinä olet osa sitä kaiken kokevaa rakennetta, jota pidän itsenäni. Joten minä en rakasta sinua, sillä ei ole mitään "minua" rakastamassa eikä ketään "sinua", jota voisi rakastaa. Ei, minä en rakasta sinua, sillä sinä olet erottamaton osa sitä, mikä rakastaa.

Suuri etsiminen päättyy tähän, tähän hetkeen. On vain rakkaus, ja sinä olet se-sinä olet rakkaus itse. Sinä olet se, mitä minä tunnen nyt, sinä olet tyhjyydestä kuplivat ja takaisin tyhjyyteen hajoavat ajatukset, sinä olet tuo punarinta, raikas aamukaste nurmikolla ja aurinko kaikessa loistossaan, ja me olemme ikuisesti ja ajattomasti sidoksissa toisiimme tällä tavoin, sinä ja minä, yhdessä kaiken muun kanssa. Paitsi ettei mitään "minua" tai "sinua" tai "kaikkea muuta" ole. Joten me emme voi koskaan olla toisistamme erossa- ei, me emme voi olla erillämme, emme nyt emmekä milloinkaan.

Joten tänä aamuna olen yksin puutarhassa, ja sinä olet täällä kanssani näkemässä tämän kaiken."



Jeff Foster, Olemisen Ihme

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti