Me omistamme toisemme, koska pelkäämme toinen toisemme menettämistä, mutta ketään toista ei todellisuudessa ole, vain kuvia. Me takerrumme noihin kuviin henkemme hädässä, mutta rakkaus merkitsee kuvien kuolemaa ja sen myötä myös sinun ja minun kuolemaa.
Me sulaudumme toisiimme, sinä ja minä. Me tulemme siksi, mikä me olemme aina olleet: kokonaiseksi. Vasta silloin voimme todella nähdä, joka edessämme on. Vasta sitten todella näen sinut.
Täydesti ja koko sydämestä rakastaminen merkitsee rakastamista vailla rajoja, dualismia, kaikkea oikean ja väärän, hyvän ja pahan, tämän ja tuon käsitteitä, vailla ajatusta sinusta ja minusta. Todellinen rakastaminen on esteetöntä eikä sillä ole väliaikaisia rajoituksia ja lopulta se on täysin vailla pelkoa.
Täydesti rakastaminen merkitsee kuolemista.
Ja kenties silloin, rakkaudessa, Jumala katsoo minua takaisin sinun silmistäsi, ja kaikki on tehty tekemättömäksi. Silloin sinun silmäsi ovat minun silmäni, sinun suusi on minun suuni, ja keho katoaa siihen avoimeen tilaan, joka ympäröi meitä kaikkia.
Ei silmiä, ei korvia, ei kieltä, ei nenää, ei kurkkua. Ei mitään, lopulta, ei mitään.
Ehkä vasta sitten voisimme uskaltaa kutsua sitä "rakkaudeksi".
Jeff Foster
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti