Google+ Followers

maanantai 15. joulukuuta 2014

Syöpään kuolevan isäni edessä

elämän myrskyissä

Yllä olevasta kuvasta lähti matkani lauantai aamuna etelä-pohjanmaalle sairaalaan, jossa isäni taistelee kuolemaa syöpää vastaan. Taistelu on kuitenkin turhaa, sillä syöpä on levinnyt niin pitkälle, että hänelle ei voida tehdä mitään hänen pelastamiseksi.
Päässäni on vilissyt tässä lähiaikoina monta ajatusta elämän raadollisuudesta ja siitä miten ego meidät palkitsee oravanpyörässä juoksun jälkeen. Se palkitsee sairastumisella ja kuolemalla. Kaikki tämä voi sattua kenelle tahansa ja koska tahansa. Oravanpyörä ei kerro meille siitä mikä on totta, vaan se haluaa vain hyötyä kehoista- kuolemaan asti. Onko se sitä paljon puhuttua elämää?

Sairaalaan saapuessani mieleni oli samaan aikaan surullinen, mutta samalla kuitenkin tiesin, että nyt saan mahdollisuuden taas käydä läpi käytännössä asioita, joista olen kirjoittanut ja puhunut. Kohtaaminen oli minulle suuri hetki. Siinä hetkessä ei ollut mitään turhaa, ei koreita vaatteita, ei treenattuja kroppia, ei tekopirteitä small talkeja, ei identiteettejä jotka keskustelevat keskenään, ei toisesta hyötymistä, ei mitään. Hetki sisälsi pelkkää läsnäoloa, rakkautta. Kuolevan ihmisen kanssa keskustelussa valitsee sanansa tarkoin eikä siinä jaaritella turhia. Siinä kohtaamisessa ei ole tuomitsemista. 
Olemme jokainen täällä kuoleva ihminen, sen lisäksi että jokainen hetki on irtipäästämisen hetki hengitystä myöden, saatan kuolla vaikka isääni ennen, sitä ei voi kukaan tietää. Kun "elämään" kuuluu syntyminen, niin siihen kuuluu myös "kuoleminen". Jos elämään kuuluu iloa niin iloa varjostaa myös suru. Kyse on enemmänkin "näytöksen" hyväksymistä kuin sen kieltämistä.

Vaikka koko elämäni on ollut pelkkää irtipäästämistä kaikesta mitä rakastan, niin silti nyt alkaa olemaan sellainen vahva "tunne" että  me todellakin olemme jotain muuta kuin pelkät kehot. "Tieto" jostain josta ei tarvitse traagisesti luopua. Tämä hetken kestävä näytelmä saattaa olla ehkä hauras, traaginen, hauska, pelottava tai mitä vain, mutta se mikä meillä täällä kokemuksena näyttäytyy, ei ole todellista. Se todellinen rakkaus on meissä jokaisessa eikä se ole millään lailla muutoksen alainen.
Kun katsoin isääni silmiin, näin itseni, vaikka meillä on ihan luonteenkin puolesta paljon samaa, näin silmistä syvemmin itseni. Näin sen itseni joka ei kärsi, halua eikä kuole. Näin sen itsen joka täytti koko huoneen, maan, maailman ja ikuisuuden. Näin vapauden ahtaan vankilan (kehon) lävitse. Meidän todellisuus on jotain mitä sanoin ei kuvailla, mutta jota ehkä voi hieman sanoilla viitata.

Viikonloppuisen kokemuksen jälkeen egostani kuoriutui taas pienenpieni siivu kuvitelmaa pois. Olen taas pikkuisen lähempänä todellisuutta. Tässä mielentilassa pelkkä läsnäolo itselle riittää. En voi enkä saa ketään toista paikkaamaan tätä hiljaa edistyvää matkaani totuuden lähteille. Tämä matka meidän on jokaisen tehtävä itse.

Elämä tapahtuu tässä ja nyt, mitä siinä näet? Minne olet matkalla? Vaikkakin tällä hetkellä tunnen surua, niin se ei tarkoita sitä, että suru olisi huono asia. Suru on opettaja joka on pinnallista iloa syvempää. Suru vain sanoo "kuvitelmasi eivät vastaa todellisuutta". Suru muistuttaa siitä, että täällä mikään ei ole ikuista, mutta rakkaus jossain syvemmällä on.
Kaikki mikä tässäkin kokemuksessa tuntuu hieman ylimääräiseltä, on vain kaikki ne käytännön byrokraattiset asiat. Itse kuoleminen on yhtä luonnollinen asia kuin syntyminen ja elämän kokeminen.
Koko elämä on irtipäästämistä; lapsuudesta, kavereista, kouluista, asunnoista, tavaroista, työpaikoista, ihmissuhteista, lapsista, ulkonäöstä, rahasta, ajatuksista, rakastumisen alkuhuumasta,  kuvitelmista ja lopulta koko "itsestä".

Parin tunnin keskustelun jälkeen ja pienien ikuisuudelta kestävien hiljaisten hetkien jälkeen tuli lähdön aika, irtipäästämisen aika. Voit vain kuvitella miltä tuntuu kun toinen odottaa kuolemaa ja tiedät että näet tod.näk viimeisen kerran. Kevyt halaus, heikko käden puristus ja "koita pärjätä, kaikki päättyy hyvin." Itku. Hyvästi.

2 kommenttia:

  1. Kiitos kokemuksestasi.Meille kaikille elämä on Iso kertomus--ja siitä luopumisen suru. Kun kirjamme kannet painetaan kiinni --olemme yksin. Voimia ja valoa matkaasi.

    VastaaPoista