Ajatusten jatkumo vai kuolematon todellisuus?

Koska on oikea aika kuolla? Onko kuolemasta puhuttaessa tunnettava syyllisyyttä ja pelkoa? Onko se piilotettu asia? Huono asia? Kauhea asia? Ikuinen loppu? Onko kuolemiseen vain yksi tapa, joka päättyy fyysisen kuoleman myötä? Mitä kuoleminen on?

Itse ymmärrän tältä ymmärryksen tasolta, että kuolema on vain ajatus. 
Kuolema on länsimaisen ajattelun myötä piilotettu todellisuus, joka tekee meidän hermostuneeksi ja se pistää meidät ottamaan täällä kaiken mahdollisen irti ja kahlitsemaan kaiken mitä irti saamme. Kaiken ahneuden ja pinnallisuuden taustalla on kuoleman pelko ja se samalla estää meitä elämästä täyttä, vapaata ja rakastavaa elämää. Kuolema tekee meidät itsekkäiksi ja voimme "itsesuojelun" piikkiin laittaa vaikka toisen elollisen tappamisen. 
Kuoleman edessä jokainen hatara ajatus kuolee hetkessä hetkeen todellisuuden alttarille. Fyysisen kuoleman tai kuoleman merkin (sairaus tai tapaturma) myötä saatamme kokea heräämisen tästä unesta, jonka olemme luoneet ikuisuuden rinnalle. Elämme pinnallista ja räjähdysaltista maailmaa...omassa päässämme. Totuus on kuitenkin jatkuvasti olemassa ajatuksen rinnalla, kuolemattomana ja ikuisena. Elokuvan on joskus alettava ja kaikki mikä alkaa, sen on myös loputtava.

Kun perheen jäsen, ystävä, lemmikki, idoli, julkisuuden henkilö tai joku muu rakas kuolee, niin järkytymme, koska olemme rakentaneet päähämme ajatusrakennelman ja tunnemaailman, jonka varaan "rakkautemme" perustuu. Suremme kuolemassa vain omia ajatuksiamme ja pelkäämme sitä luonnollista muuttumisleikkiä jota syntymän ja kuolemankierroksi kutsutaan. 
Kun pieni söpö vauva syntyy, niin sitä palvotaan ja se ihanuus julistetaan puolelle maailmalle. Vauvaa rakastetaan sen aidon olemisen tilan vuoksi, mutta kun hän kasvaa aikuiseksi niin sitä aletaan jopa vihaamaan ja pelkäämään, hänestä kasvaa suurempi ajatus ja tämä ajatus on erilainen kuin toinen ajatus- ristiriita. Mieli joka on rakennettu epätodellisista ajatuksista ei voi olla aitoa. Samalla hetkellä kun ihminen monistuu eri näköiseksi kehoksi, alkaa myös kuoleman pelko. 
Onko kuolema oikeasti niin kauhea menetys? Väitän omalta tietoisuuden tasoltani, että kuolema on olemassa ajatuksena vain niille ketkä jäävät suremaan omaa ikäväänsä vainajan jälkeen. Se joka kuolee, jatkaa matkaa ajassa tai sitten jää ikuisuuteen, riippuen siitä onko tarvetta syntyä "opiskelemaan" erillisyyden harhaa. En edes väitä tietäväni mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, koska koko baletti on vain yksi ajatusten jatkumo. Kaikki mitä sanon on vain harhaa totuudessa.

Kuolemaa ei oikeasti ole olemassa ja sen merkityksen voit sinä päättää itse. Kulttuurisikaan ei pysty viemään päätöksesi voimaa. On tietysti lähes mahdotonta tulla täysin pelottomaksi egossa, koska alitajuntamme on täynnä kuoleman pelkoa. Eihän ego voikaan olla peloton, koska se on muutoksen alainen jokainen sekunti. Me kuolemme jatkuvasti- ajassa, mutta tässä ikuisessa nyt hetkessä vapaudumme kuolemattomiksi. Tämä maailma ei ymmärrä minua, koska en puhu valta uskomuksesta.

Todellisuudessa olemme vapaita ja kuolemattomia. Kaikki on annettu anteeksi ja vapautettu. Vain ajatus voi kuolla. Olet rakkautta ja täynnä ikuisuutta jos tahdot muistaa, mutta jos tahdot olla triljoonas erilainen uskomusjärjestelmä niin saat olla. Ei muuta kuin kuolemisiin.