"Kuljetti sinne missä rauha missä ei tuskaa milloinkaan."

Siinä oli sanat, jotka lausuin vapisevalla äänellä, kun laitoin valkoisista ja vihreistä kukkasista koostuvan kukkakimpun isäni arkun päälle. Valitsin kummankin kimpun näistä kahdesta väristä. Valitsin valkoisen, koska se merkitsee minulle vapautta ja on hengen väri. Vihreä merkitsee minulle rauhaa ja elämää. Vihreällä saa mennä ja siinä värissä kaikki on annettu anteeksi. Valkoisessa on kaikki värit, ikuisesti.

Pienet kauniit isäni hautajaiset on nyt ohi. Matka kirkkoon ja kotipaikkaan tapahtui samaa kautta kuin olin pienenä mennyt isäni kanssa. 4 tunnin matka yhteen suuntaan. 
En tiedä, mutta olen kokenut hyvin syvää rauhaa ja rakkautta ja kaikki järjestelyt on mennyt upeasti. Kaunis ja haikea suru on tunne josta en halua päästä eroon väkisin, vaan se pitää mielen rauhallisena ja muistuttaa elon rajallisuudesta. Suru muistuttaa myös siitä, että hiljaisuudessa kuuluu rakkauden ääni. Suru muistuttaa myös siitä, miten hutera ihmisen elo täällä ajassa on. Kun koko filmirulla rullaa lapsuudesta tähän hetkeen 5 minuutissa, niin se tuntuu 100 % unelta, mutta kun kaikki se mikä oli ennen ja jälkeen "unen" tuntuu paljon todellisemmalta. Meidän täytyy olla jotain paljon suurempaa. Ikuisuus ei ole asia, jota kannattaa pelätä. Kuten myös isäni elämä osoitti, elämä voi olla rankkaa ja raadollista- mutta vain ihmisen rakentamassa maailmassa. 
Kunnioitan isäni tarinaa, ja olen onnellinen siitä, että isäni pääsi valoon ja rakkauteen, näin ainakin haluan ajatella.

Hautausjärjestelyistä päällimmäisenä mieleeni jäi se, että miten suuri kontrasti on babylonin ja hengen maailman välillä. Ei riitä, että suret/mietiskelet rauhassa isäsi pois lähtöä, vaan sinun on heti alettava tekemään hautausjärjestelyjä ja perunkirjoituksia. 
Ihmisen luoma byrokratian rattaisto vs. hiljaisuus. On monenmoista asiaa mitä pitää hoitaa, joten välillä mieli ei tiedä kumpaa suree enemmän, byrokratian rattaistoa vai elämän päättymistä. Itse siunaustilaisuus on kyllä kaunis tapa muistaa vainajaa, mutta itse soisin enemmän erilaisia tapoja kunnioittaa vainajaa. Yksi ja ainut tapa ei ole välttämättä kaikille se oikea.


Laitan tähän vielä muistoksi päivityksen jonka kirjoitin päivää ennen hautajaisia eli eilen:

 "Olen tässä odotellut, että josko se joulun jälkeen taivaalliseen hiippakuntaan lähtenyt isäni tulisi ilmottelemaan jotain, mutta ei mitään ole tapahtunut. Mitään uniakaan en ole nähnyt, ehkä jotain sekasia ja epämääräisiä unia.
Viimeyönä sitten täysin odottamatta näin todella kauniin ja lämpimän unen, jossa isäni oli läsnä, isäni oli (kliseisesti) valon hahmossa (mutta tunnistettava) ja paljon elävämpi kuin me täällä. Hänellä ei ollut mitään tarinaa, ei ollut mitään ongelmaa, kuolemasta ei tietookaan, ei olisi ollut edes mahdollista ajatella semmosta. Tunnelma oli kaunis ja lämmin. Siinä tilassa ei ollut historiaa, ei mitään arvostelua, täysin läsnäolevaa ilman egoa.
Mietin äsken, että unen ajoituskin oli paras, sillä huomenna on hautajaiset.

Tämä uni saattaa kuulostaa aika tutulta niille, jotka on ollut joskus tekemisissä kuoleman kanssa. Uskon että uni tuli just siitä osasta mieltä jossa rakkaus on todellista, koska se ylittää tavalliset pelkoon perustuvat unet. Kuolemaa ei ole totta kuin fyysisellä tasolla ja tuo uni muistutti minua sillä tavalla kuin sen parhaiten ymmärrän. Me olemme kaikki sitä "valoa" ja osa sitä täydellisyyttä, mutta egon on vaikea sitä ymmärtää. Itseasiassa se ei ymmärrä sitä koskaan.
Tässä ei ole mitään yliluonnollista, päinvastoin. Täällä kaikki on ylilyötyä ja yliluonnollista. "Rakkaus" on kuitenkin yksinkertaista, kuolematonta ja selvää."

Ja sitten tänään:

"12 tuntia sitten oli lähtö siunaustilaisuuteen ja nyt oon back. Monta kyyneltä vähempänä ja uuden puhdistavan alun rauhallisena omistajana. Arkun edessä meditoiminen on syvää puuhaa. Papin puhe oli hyvä ja virsistäkin sain veisattua joka toisen rivin. Elämän rajallisuus tuli taas nähtyä. Maailma on nyt yhtä tarinaa vähempi eikä suru ole yhtään negatiivinen asia. Oman henkisen polun vahvistuminen entisestään on tosiasia. Paljon hämmästyttäviä yhteensattumia ym.
Eipä tässä sitten muuta."

Näillä sanoilla kuvailin reissua facebookissa ja loput tähän kuvin:

Lähtöä tekemässä aamulla klo 4

Sisällä vain isäni,klo n 9:15

Kirkkoon astuessani näkymä oli tällainen, hieman sumea kuva

 

Isä 1967

Paluumatkan koskettavaa musiikkia, sopi hetkeen täydellisesti, joten jääkööt tämä muistoihin:

Kiitokset vielä kaikille joille kiitos kuuluu. Koska en mainitse kenenkään nimiä tai kuvia ilman lupaa ja koska tämä on vain minun henkilökohtainen muisteloni, niin jätän mainitsematta nimiä.

Jos luet tätä ja olet ollut jollakin tavalla tukena, auttanut tai sitten muuten vain kuunnellut minua, niin tiedät kyllä ihan varmasti sen itse. Sydämellinen KIITOKSENI SINULLE! <3 <3

Yhden kiitoksen uskallan tässä nimetä ja se on se suurin. Se on sisäinen johdatukseni, sanani eivät riitä siihen kiitollisuuden määrään jota tässä hetkessä tunnen. Suurin työ tuli tehtyä yksin. Koko Joulun aikakin meni vain yksin ihmetellessä ja tässä muutamassa kuukaudessa on ollut paljon yksinäisiä hetkiä <3

Niin ja tietysti ISON ISO kiitos Isälleni, joka opetti minua etäisesti erittäin paljon ja jätti sydämeeni arvokkaan timantin, sen timantin jota en saanut hiottua isäni tuhkasta. Olisin tehnyt siitä timantista kaulakorun. 
Kaikki on annettu anteeksi ja vapautettu. Kiitos. Hyvää matkaa.

T: Poikasi ajassa