Nyt olen viettänyt kesää vain olemalla lähes tulkoon paikallani. Ei matkusteluja (byäää), ei shoppailuja, ei kivoja festari kokemuksia eikä mitään suurempia mielenvirikkeitä. Ei kesätöitä, ei kiirettä, ei seurustelemisia eikä oikein mitään kaveeraamisia. Ei rahaa. Ei mitään jännittävää, ei mitään kiinnostavaa. Ei ihastumisia eikä vihastumisia. Ei ole huvittanut blogailla eikä tehdä mitään. Kävelyllä olen käynyt ja muutaman kerran pyöräilemässä. Juhannusta en viettänyt mitenkään. En ole tehnyt juuri mitään luovaa. Kuulostaako tylsältä? Juu sitä se onkin. Egoni mielestä. Mieli kuitenkin jatkaa pulinaansa edelleen, sillä se ei lepää. Näissä yksinkertaisissa hetkissä itsensä kanssa hiljaisuudessa se ääni vain tuntuu korostuvan. Eräskin meditaatio hetki tulin oikein vihaiseksi hengelle siitä, että minussa ei ole tapahtunut yhtään mitään edistystä. Tässä vain istun edelleen eikä mitään näytä tapahtuvan. Mielikin vain toistelee samoja mantroja vuodesta toiseen. "Hiton tylsää", sanoo ego.
Lopetin kiukuspäissäni meditaation ja menin koneelle, hähää, siitäs sai mokomakin tylsimys! EVVK!
Mutta mitä henki vastasi? "Ei kuulukaan tapahtua, jos ei ole tapahtuakseen, minä en toimi muodon maailmassa vaan sinun mielesi osassa. Siellä minä olen rauhan tilassa. Koet juuri oikeat asiat juuri oikeaan aikaan-aina".
No mitä kaikea tälläinen tekemättömyys sitten auttaa huomaamaan?
On mielenkiintoista seurata mielen pulinoita siitä, että pitäisi saada aikaan jotain. Mielellä olisi koko ajan kiire saavuttaa jotain. Olla olemassa. Olla jollekin jotain. Egomieli haluaa tuntea olevansa olemassa, olla hyödyksi tai saada hyötyä. Se pulisee ja pelottelee. Haluaa olla jotain muuta kuin ON. Se turinoi ja tarinoi, muistelee menneitä ja pelkää tulevaisuutta. Etsii ratkaisuja elämän mysteereihin ja tavoittelee mielihyvää. Se syyttelee mielellään ja on aina jotain mieltä jostain asiasta.
Näitä kaikki ajatuksia minä vain ohittelen ja muistan, että se en ole minä. Todellinen mieli on ikuinen ja pysyvä.
Olen huomannut että aika vilisee melkein ohitseni, vaikka en tee mitään suurta ja mahtavaa jota voin sitten muistella vanhoilla päivilläni jos sinne asti edes pääsen. Koko elämä vilistää ohitseni ja minä vain tarkkailen sitä. "Kyllä sun täytyy olla tärkeä maailmalle ja suuria asioita aikaan", sanoo ego. Välillä samaistun ja hetken päästä taas palaudun lepopaikkaani. Henki sanoo "ei sinun tarvitse tehdä mitään." Syvällä sisimmässäni tiedän että juuri tätä minä tarvitse juuri nyt. Lepoa ja rauhaa. Hukun uneeni hyvin helposti kun oravanpyörä pyörähtää ja mielellä ja mielelle on kaikkea kivaa tarjolla. Sitten väsähdän ja sitten hakeudun jälleen hiljaisuuteeni. Täältä on kiva katsella, myös sitä toiminnallista puoltani. Loppupelissä kun pääsee irti elämän pelistä mielessään, niin on sama tapahtuuko vai ei tapahdu. Elämälle pitää oppia antamaan anteeksi. Anteeksi näytelmälle joka on vain "muistijälki", ei mitään muuta.
Kun katson tätä näytelmääni täältä sivusta suuri nyt, niin näen että tarkoitukseni täällä on hyvinkin merkittävä myös muodollisesti. Kaikki asiat minulle "annetaan" aina kun on sen aika. Joten minun ei tarvitse huolehtia huomisesta eikä minun tarvitse katua menneisyyttäni. Tämä tässä riittää, se on aina tarpeeksi.
Kun katselen matkaani tässä koneella ja mietin sitä miten vahingossa päätin alkaa kirjoittamaan ja kun mietin noita nopeasti ohitse kiitäviä sadepilviä, niin muistan taas senkin, että kaikki tapahtuu helposti ja spontaanisti ilman että minun tarvitsisi jatkuvasti puuttua siihen.
Nyt on ihan hiton hyvä olla. Annan olla itseni sellaisena kuin olen. Ei minun tarvitse siihenkään puuttua, tai väkipakolla muuttaa sitä. Minä riitän, pulinalla tai ilman. Ja hitto miten hyvältä tää oleminen taas tuntuukaan. Joo ja kirjoittaminen auttoi taas jäsentämään tämän.
Jake
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti