Rakkaus on kaiken perusta. Ja kuitenkin me vedämme rajoja ja jaamme asioita erillisiksi ja sitten väitämme, että nämä rajat ja jaot ovat osa asioiden luonnollista järjestystä. Tämä antaa painoarvoa "jossakin tuolla" olevan objektiivisen maailman harhakuvalle, vaikka maailmahan on- kuten jokainen pikkulapsi tietää-vain valon leikkiä.
Jos katselet viattomin silmin tätä luomaasi maailmaa, huomaat, että meneillään on jotakin sangen kummallista. Ihmiset vaikuttavat noin yleensä ottaen olevan pelokkaita, jäykkiä, sulkeutuneita ja tapojensa orjia. He pitävät itseään kohtalon pelinappuloina ennalta määrätyssä maailmankaikkeudessa, jumaltensa ja näiden toimien orjina. He elävät niin kuin "tuolla jossakin" olevalla maailmalla (mitä se ikinä tarkoittaakin) olisi jotakin valtaa siihen, kuka ja mikä he tässä hetkessä ovat.
Tämän kuvitteellisen erillisyyden mukana seuraavat ahdistus, yksinäisyys ja tylsistyminen. Ehkäpä se kuitenkin on lopulta siunaus, sillä kaiken turhautumisen ja epätoivon keskelle saattaa ilmetä uusi mahdollisuus.
Todellisuudessa, kun "joku toinen" ilmestyy eteeni, minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä edessäsi on. Ennen tarinan muodostumista ja ennen käsityksiä meillä ei ole mitään mahdollisuutta tietää, mitä me katselemme.
Ja sitten tuo henkilö sanoo jotakin, ja kahden yksilön välillä näyttää tapahtuvan se, mitä "keskusteluksi" nimitetään, mutta onko meidän kahden välillä oikeasti mitään erillisyyttä? Eikö tämä erillisyys ole vain ajatuksen luomaa? Emmekö me ole yksi ja sama, sinä ja minä?
Emmekö sinä ja minä, ole kaiken näennäisesti erottavan (uskomuksemme, uskontomme, elämänkatsomuksemme, onnistumisemme ja epäonnistumisemme, mielipiteidemme, ennakkoluulojemme ja niin edelleen) taustalla toisiimme rakastuneita?
Eikö meitä syleilekin sellainen pyyteetön rakkaus, joka ei kuulu kenellekään?
Emmekö me ilmene tässä rakkaudessa yhdessä?
Kysyn siis uudelleen: emmekö me ole rakastuneita toisiimme?
Jeff Foster
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti