Tänään kävelin iloisilla ja rauhallisilla mielin pitkin syksyisiä lahden katuja ja teitä. Mielessäni pyöri taas samoja ajatuksia, musiikkihöpsösinkun musiikki höpsön sinkku ajatuksia, vai pitäisikö sanoa että musiikki höpsön Lp ajatuksia...
Taas jälleen kerran narahti levykauppa x:n ovi ja sisään asteli tuttu naama syysloma rinnassa. Jollakin sitä pitää aikansa tuhrata, ajattelin, onhan minulla parhaillaan menossa lomakin. Tänään sain syyksi kävellä levykauppaan, koska levykauppa x oli valittu vuoden levykaupaksi, joten sai tupla leimat. Minulta puuttui 2 ja se tarkoitti sitä, että sain yhden hinnalla(17 e) valita 17 euron edestä ilmaista musiikkia. Matkaani lähti tällä kerralla punk musiikkia; rancid: Let`s go, cd, dead kennedys: flesh fruit for rotting vegetables & pää kii vinyylit.
Onnellinen hymy kasvoilla jatkoin matkaani hennalaan päin. Ilma oli loistava. Raikas syksyinen ilma inspiroi ja kaiken kukkuraksi saan vielä ilmaista liikuntaakin ja luontoäidin tarjoileman ilmaisen raikkaan hapen. Repussa uutta musiikkia, rahaa hieman tilillä, kunto hyvä ja vapauden tunne koko kropassa ja mielessä, mikäs tässä ollessa, kelasin.
Matkalla mietin sitäkin että mikä pistää 40 vuotiaan miehen tekemään jatkuvasti samoja temppuja. Olenko oman elämäni robotti? Mietin myös että miten voisin elää toisin, voisinko elää ns. kunnollista elämää? Olisin voinut ottaa vastaan kyseenalaistamatta yhteiskunnan luoman kunnon elämän perheineen ja kokopäivä töineen,siis koko paketin. Voisin olla nyt töissä vähintään 8 tuntia päivässä ja illalla kävisin mahdollisesti lätkämatsissa ja kaljalla, jos kerkeisin. Ei olisi aikaa kirjoitella tyhjänpäiväisiä blogeja, eikä mietiskellä omaa elämäänsä, puhumattakaan elämän tarkoituksista. Viikonloppuna mökille uudella hienolla autolla kuvan kaunis nainen vieressä ja kiljuvat muksut takapenkillä. Pankkitilillä pari nollaa lisää ja muutenkin kaikkee paljon, ja mielellään todella paljon. Vaan ei, ei käynyt Hakolan pojalla niin. Mieleni tuttaa välillä syyllisiä ajatuksia ja välillä onnellisia ajatuksia, niinkuin aina, tuntuu kuin se olisi mielen tehtävä, jotakin on senkin tehtävä. Mutta miksi edes tuntisin syyllisyyttä? Voin hyvällä ja puhtaalla omallatunnolla sanoa olevani onnellinen näin, hymähdän mielessäni, ajattelen vielä, että onneksi kukaan ei kuule ajatuksiani.
Odottelen liikennevaloissa ja katselen viliseviä autoja ja kiireisiä ihmisiä, he eivät puhu toisilleen mitään, hyvä että edes katsekontaktia saa. Viereeni kävelee seksikäs nainen, mutta lasittunut katse silmillään, tulee tunne kuin hän ajattelisi: "en nyt ainakaan sinua katso silmiin, et ole tyyppiäni", näin siis jatkan tarinaani liikennevaloissakin, omassa päässäni. Minusta on mukava katsella erilaisia ihmisiä ja jopa hymyillä heille. Olisi mahtavaa jos jokainen tuntisi toisensa hyvällä tavalla, sillee vapaasti ilman riippuvuutta -ajattelen. Vihreä mies(miksi muuten mies?) ilmestyy kuvioihin, joten saan jatkaa...olen siis tällä kertaa kunnollinen kansalainen ja saan jatkaa matkaa kun käsky käy, ja niin järjestys saa pysyä valtakunnassa, olisihan se vallan kauheeta jos kävelisimme miten sattuisi liikennevaloissa ja olisihan se vallan kauhiata, jos kukaan vaan lähtisi täältä oravanpyörästä liian aikaisin... Olisihan sekin ihan hirveetä, jos ystävät, jotka ei koskaan muuten käy kylässä jäisi ikävöimään...tai sitten ei jäisi, olisihan ainakin yksi toisinajattelija vähemmän kapinoimassa toimivaa maailmaa kohtaan. Mietin vielä, että saattaahan olla myös niin, että kaaos on suurin pelkomme, jos me vain pelkäämme todellisuutta pinnan alla? Jatkan mietiskelyä ja välillä palautan itseni ykseyteen hengityksen ja minä olen tuntemuksen kautta. Ehkä näin on hyvin, kaikki on paremmin kuin pystyn edes ajattelemaan. Tauko tekee terää ja nuuhkaisen keuhkoni täyteen kaupungin (toivottavasti) puhdasta ilmaa.
Jatkan kävelyä ja päätän mennä iskuareenan takaa metsän poikki, jotta saa edes pienen kontaktin metsään, aitoon luontoon aikaa ennen betonia ja asfalttia. Katselen kun iskuareenan piha on täynnä autoja ja henkilökunnan näköistä porukkaa, 2 poliisi autoa ajaa ohitseni, ajattelen mielessäni että "kyttä ei ole natsisika, koska he tekevät vain työtään" ja kävelen polleena yli tien, vaikka just siihen ei ole suojatietä tehty, harmi. Tänään on näköjään hyvin pelanneen pelicansien kotipeli, huomaan, se on siis monelle lätkäfanille viikon kohokohta. Käyn pissalla ja katselen kukkulalta alas vilkasta liikennettä. Näen yhdellä silmäyksellä koko risteyksen ja toisen radiomaston. Kaivan repusta punk levyjen seasta banaanin ja jatkan matkaa lahden metsässä banaani poskessa. Yksinäinen ratsastaja jatkaa matkaa...Päässäni alkaa soida laulu "pistetään pistetään banaania poskeen..".
Kraffittinen alikulkusilta, vanhempi ja kyselevä lapsi. Mietin että olenko minäkin samanlainen lapsi, jatkuvasti kyselemässä, uteliaana lukemassa ja juttelemassa? Olenko vielä kuin pieni lapsi, joka ei koskaan tullut kylläiseksi tiedosta? Kyllä minä olen, mutta nykyään olen jo sen verran aikuinen, että se kysely jatkuu vain harrastuksena ja enemmän tietoisena. Tiedostan sen, että vaikka tietäisin kaikki maailman kaavat ja universaalit tiedot ja aikakirjat, niin ego ei olisi tyytyväinen. Aina löytyy uusi kysymys, jotta olemassaolo saisi jatkua. Mieli elää jatkuvasta pälätyksestä, kuten omaa mieltäni seuratessa voin vain todeta, käytännön kautta.
Ajattelen taas musiikkia, ihan niinkuin aina ennenkin. Se on minun harrastukseni. En jaksa ajatella poliittisia asioita, enkä jaksa olla uutisvirrassa uskollisesti mukana. En myöskään jaksa ajatella huolia ja murheita, se on mielestäni elämän hukkaa. Kun elelen yksinäni, eikä ole sitä toista rakasta ihmistä jonka huolia ja asioita tarvitsisi ajatella. Työjututkin loistavat poissaolollaan. Siis mitäpä jää jäljelle? No oman mieleni seuraaminen, pohdiskelu ja se turhuuksien turhuus ja niin rakas harrastus ja elämän tehtäväni, eli musiikki.
Täällä minä taas jälleen pyhiinvaellan hyvien levyjen toivossa pitkin lahden katuja ja polkuja. Aika turhaa, kelaan, mutta sitä minä haluan tehdä. Elämä on minulle kuitenkin vain harrastus, joka loppuu jokatapauksessa ennemmin tai myöhemmin, ehkäpä jo huomenna? Who knows? Aion siis nauttia tyylilläni kyselemättä muilta onneani. Olen oman elämäni herra...tai ainakin luulen niin.
Kelaan punkkia ja sitä ideologiaa. Kelaan oikeita todellisia punkkareita ja sitä miten ne elävät vain omiensa porukoissa, vertaan itseäni heihin ja tulen alta aikayksikön siihen tulokseen, että en mahdu mihinkään ahdasmieliseen karsinaan. Olisin minä kirkossa, buddhalaisessa temppelissä, saatanallisessa rituaalissa, jengeissä tai punk porukoissa, niin minut erottaisi välittömästi omat ajatukseni ja haluni heistä. Minulla on aina ollut omat mielipiteeni ja visioni, enkä osaa uskottavasti kuunnella muita kuin omaa sisäistä ääntäni. Heti kun minulle kerrotaan totuus, niin minä kerron oman totuuteni. Olen valmis kuolemaan vaikka ristillä sen takia. Minua ei pysty kontrolloimaan. Tiedän että voin henkisesti pahoin, heti jos alistun jollekin isommalle identiteetille tai uskomukselle. Jos joku yrittää hyppiä varpailleni, niin kävelen pois. Uskon vakaasti siihen, että tuotan enemmän hyvää ympäristööni vapauden ja rakkauden kautta kuin vihan ja kontrollin kautta. Uskon että ihmisen kuuluu olla onnellinen tyylillään, ihan niinkuin luonnossa jokainen asia on eri näköinen, mutta on kuitenkin sitä samaa, taipuisasti samaa jengiä, ykseyttä. Olemme pohjimmiltaan samaa jengiä, samaa "punk" porukkaa, joka on irtaantunut ykseyden tilasta omien halujen ja ajatuksien saattelemana. Nyt käytän vain omaa tahtoani ykseyden irtaantumisen sijasta ykseyteen palaamiseen, samalla harrastaen kaikkea turhaa, kuitenkin ilman syyllisyyttä. Mielen "kapinaa" omia uskomuksiani vastaan. Ulkopuolella ei ole enää vastustajia, ainut vastustaja löytyy omasta pirstaleisesta mielestä, siinä "teille" punkia, perkele. Älkää uskoko, edes minua.
Jatkan ajattelua ja mietin, että miten minä voin olla punkkari, jos kuuntelen musiikkia laidasta laitaan, ja minä miten voin olla uskottava, jos kuljen toppahousuissa ja repussa keskellä syksyistä metsää ilman näyttävää keesiä tai niittistä nahkatakkia. Vastaus on selvä: Just siksi!!!! Mä teen, ajattelen ja intoilen mistä minä haluan ja koska haluan. Minulle PUNK edustaa vapautta, korkeintaan sisäistä kapinaa omia negatiivisia ajatuksia vastaan. Vapautta olla ja sanoa mitä haluaa, tietoista loukkaamista lukuunottamatta. On liian helppoa etsiä ongelmia ja epäkohtia ulkopuoleltaan, koskaan saavuttamatta täydellistä onnea.
Minä kuuntelen, soitan, ajattelen ja rakastan ketä ja mitä haluan. Minä liikun ja tunteilen jos siltä tuntuu, yritän murtaa omat pelkoni ja mieleni kahleet, jotka on lukittu menneisyyden avaimilla. Se on PUNKIA minulle. Kuljen mielihalujeni polkua aina siihen kunnes lepään jatkuvassa tietoisessa ykseydessä. Siihen asti voin lauleskella vaikka eppujen biisiä "näin kulutan aikaa", ja tietysti punkisti ja hemmetisti väärin kiekuen, se on vapautta se. Kaavat on auktoriteettejä varten. Rääväsuita halutaan suomeen. Kuten Remu Aaltonen sanoi, ettei musan tartte olla oikein soitettu, siinä pitää vaan olla värinää, niin että se tuntuu kropassa.
Punkissa on hienoa se, että siinä saa olla ja soittaa rennommin. Siinä on jäljellä vielä se alkuvoima. Siinä on aitoa meininkiä ja asennetta aina siihen asti, kunnes on pakko olla punkkari(vrt. joku muu ajatus). Sitten se on jo identiteetti eikä se ei ole vapauteen perustuvaa vaan siitä alkaa sääntöjen jakeleminen: ei saa kuunnella radiopaskaa eikä saa kulkea tuulipuvussa. Ei saa syödä hienoissa ravintoloissa ja juomatkin pitää tehdä itse..ja paskat, minä olen ainakin punkki punkkareiden joukossa. Kaivan just sillä hetkellä bon jovit ja green dayt levyn esiin kun ei saisi, ja alan fiilistelemään täydellä sydämellä, se on mulle punkkia. Duran durania ja dimmu borgiria peräkkäin, välillä banaania metsässä syöden ja joskus vaikka siellä hienoimmassa ravintolassa parasta nauttien.
Jatkan ajatuksiani tähän rataan... kunnes huomaan ajattelevani sinkkuuttani...ja ihan piruuttani...taas, se on myös yksi lempi ajatuksistani. Miksi olen sinkku...? Hmmm, ehkäpä juuri sen takia, että minua on vaikea rakastaa, en ole turvallinen ja mielistelevä, olen ns. hankala ihminen, vaikka vannon kautta kiven ja kannon että rakastan aina toista täydestä sydämestäni, minulla ei siihen vain ole kaavoja, en ole ennalta arvattava kaveri. Uskon rakkauteen ilman sanojakin. Enkä osaa puhua ja sanoa asioita niinkuin pitäisi. Minä puhun niinkuin tunnen. En vain kykene muuhun. Intoilen ja murehdin jos haluan. Olen se mikä olen ja siksi saatan näyttää itsekeskeiseltä idiootilta. Voipi olla että egoni on vaan niin iso, että siihen ei mahdu muita tai sitten se on niin pieni että olen "eloton"...ajatukseni sinkoilee puolelta toiselle varottamatta suuntaa... Mietin vielä että olen varmasti outo tapaus, elän kuin kaks kymppinen punkkari, mutta minun pitäisi olla jo aikuistunut perheellinen nelikymppinen, joka sanoisi tässä kohtaa että "elä ajattele liikaa hippi". Minun pitäisi olla niinkuin muut. Ei minua ymmärretä, eikä tarvitsekaan. Korostan kuitenkin, että oikeaa ja väärää tapaa ei tässäkään asiassa ole, kunhan tietää mitä tekee elämällään. Olen saavuttanut kovalla ajattelu prosessilla ja itseäni kuunnellen timanttiakin suuremman aarteen sisältäni, enkä vaihtaisi sitä mihinkään, ikinä, koskaan. Näin tämän on vain pitänyt mennä. On täytynyt kokea kaikki tämä, ja nyt on irtipäästämisen vuoro, on oltava taistelija omia uskomuksia vastaan ja on uskottava siihen mikä on todellista, jokainen päättäkööt mielessään siitä, mikä on todellista. Jos joskus tapaan toisen samanlaisen hullun, kuin itse olen, niin hallelujaa vaan;-) Ulospäin olisimme varmasti ihan seko pariskunta, mutta sisältä niin onnellisia, että siihen ei sanat enää riittäisi....juu u, että tämmöstä tarinaa tältä päivältä ja tarina saakoon jatkua... Tarina on tarinaa ja se onkin olemassaolon tarkoitus, mutta kaikesta huolimatta... Punk`s not dead!
Mieleeni muistui vielä eilen lukemani metallican James Hetfieldin haastattelu, jossa herra sanoi, että kun hän tekee biisejä eli on luomistyössä, hänellä on vahva tunne siitä, että häntä käytetään, hän ikäänkuin on vain välittämässä prosessia, James sanoo vielä, että hän ei kertakaikkiaan voi keskeyttää prosessia. Minun on helppo yhtyä ajatukseen. Tätäkin kirjoittaessa en ole pitänyt hetkeäkään taukoa, ei vain pysty. Jätänkin vielä ilmoille kysymyksen kuka tai mikä on se joka luo? ja kuka tai mikä on se joka ns. katselee vierestä?
Palaan taas maanpinnalle ja tajuan keksineeni taas yhden tarinan itsestäni, tämä taitaa olla erkaantumisen juoni. Tiedostan omat heikkouteni ja vahvuuteni(joista voin joskus tehdä oman postauksen), mutta yhdestä asiasta olen täysin varma, vain tietoinen ihminen kykenee kirjoittamaan itsestään postauksen päivän ajatuksista. Eipä tässä sitten taas muuta kuin hellurei ja hellät tunteet, onneksi kukaan ei kuule ajatuksiani enempää, se olisi pidemmän päälle aika puuduttavaa seurattavaa...;-) Tämän pari tuntisen siivun elämästäni jätän sinun vastuullesi tulkinnan suhteen, itselläni on kuitenkin hyvä ja rauhallinen olo, vaikkakin tämä yksinkertainen elämäni ei ulkopuolisille kaksiselta näytäkään. Kaikki on niinkuin pitääkin, eikä sitäkään vastaan jaksa olla, olen siis rauhallinen ja onnellinen punkkari, jolla on aina sanottavaa, siitä voitte olla varmoja jatkossakin. Nyt hyvät naiset ja herrat: PÄÄ KII & PeAcE & LoVe!! <3 <3 <3
Kuunnelkaa hyvät ihmiset nämä sanat,tarkkaan:
T: identiteetön punkkari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti