Olen ollut jossain vaiheessa sitä mieltä, että suhteesta voi lähteä, jos asiat menevät hankaliksi. Onhan vain yksi elämä, eikä sitä kannata hukata "energiasyöppöjen" kanssa...vai onko se niin sittenkään?
Ei, en ajattele enää niin. Olen muutaman viime vuoden aikana tehnyt päätöksen, että parisuhde ja muutkin ihmissuhteet ovat kovien jätkien ja mimmien heiniä (tällä hetkellä en vissii siis ole semmoinen;-). Siinä on kohdattava itsensä ja tehtävä työ itsessä, eikä toista kannata yrittää lähteä muuttamaan tai kontrolloimaan. Elämä on jatkuvasti anteeksiantamista mikäli haluaa elää mielenrauhassa. Päätä on helppo aukoa ja henkinen manipulointi on helppoa. On liian helppoa nähdä toisessa se oma syyllisyys ja pelko. On liian helppoa lyödä oma vastuu toisen niskaan. Kovinta ja rankinta matskua on se, että pystyy antamaan anteeksi ja myöntämään oma keskeneräisyys ja oman persoonan menneisyyteen perustuvat pelot. Vaikeinta maailmassa on olla alaston, henkisesti, (joillekin jopa fyysisesti). Ego tahtoo puolustella ja varmistaa että minussa ei ole mitään vikaa, koskaan. Toinen ihminen on se syyllinen minun menneisyyteeni. Ego voi kehittyä paremmaksi ihmiseksi, jos se toinen kehittyy ensin, egolla on aina ehtoja ja vaatimuksia ja se tarttuu helposti epäkohtiin. Jos niitä ei ole niin niitä tehdään, helppoa kuin leivän teko, eikö vaan, "eihän kukaan ole täydellinen.", sanoo ego ja peli saa jatkua...
Rakastamisen jos haluaa kokea syvästi, niin on tehtävä työ ensin itsessä. On hyväksyttävä oma menneisyys, on oltava siitä tietoinen. Uskon että tämän jälkeen on helpompi hyväksyä myös sen toisen persoona ja erillisyys. On ymmärrettävä, että olemme jokainen erilainen persoonassa mutta samanlaisia ykseydessä/hengessä. On osattava katsoa sitä ulkoapäin. Rakkaus onkin hyväksymistä. Rakkaus ei ole pelkästään mitään psykologista peliä, eikä se ole samaistuneena muihin negatiivisiin kuvioihin. Jos se siihen menee, niin niistä on kummankin hyvä olla tietoinen; "että jaahas, nyt on ego taas vauhdissa, annamme siis tunteiden tulla ja mennä". Kun kumpikin keskittyy omaan henkiseen kasvamiseensa, niin siitä katoaa myös pinnallinen riippuvuus ja tukahduttavan "mukamukarakkauden" tilalle on tullut vapaus ja kunnioitus. Tässä kohtaa on hyvä muistuttaa, että mikään ei tietenkään mene niinkuin käsikirjoituksessa on sanottu, joten tämä kaikki on otettava huomioon jokainen hetki. Rakkaus on sitä, että ollaan tietoisia egon tempuista. Olemme silkkaa rakkautta sen kaiken takana, jokainen. On vain ensin otettava vastuu ITSESTÄ.
Toisin kuin monissa henkisissä opuksissa sanotaan, väitän että rakkauteen kuuluu persoonan tasolla kipu ja tuska. Mitä suuremmalla sydämellä heittäytyy virran vietäväksi, niin sitä suurempi tuska tulee egolle, joka haluaa vain kontrolloida. On oltava rohkea ja uskallettava kohdata omat haavansa, on uskallettava ottaa jätetyksi tulemisen riski. On huudettava, itkettävä, on pakko kohdata omat sekä toisen möksötykset. On riisuttava naamarit ja identiteetit. On oltava yhtä rohkea kuin Jeesus kivitettävänä ja lopuksi naulattavana. On kärsittävä, rakkauden takia. Tarkennan tässä kohtaa että kärsimys on vain egon tunteita, eikä ne ole rakkauden edessä kovin kestäviä. Rakkaus ei todellisuudessa ole uhraamista millekään tunteelle, mutta ihmisen elämä on puutteellista persoonassa ja siksi "naulattavana" oleminen tuntuu kauhealta. Ne sisäiset kivut ovat vain hieman esteenä sille ikuiselle ja kokonaiselle rakkaudelle, jota me jokainen ollaan, jo valmiina.
Haluan edelleen uskoa, että tuska ja kipu, oman tunne-elämän raju kohtaaminen voi lähentää kahta ihmistä jopa ykseyteen asti, jos toinen uskollisesti sen kestää. Uskon romanttisesti että jossain on semmoisia suhteita, jota ei heitetä pois kuin kertakäyttökamaa, vaan siinä uskalletaan kohdata ne omat demonit, uskalletaan uskoa siihen, että rakkaus antaa anteeksi ja on niin vahva, että sitä ei kaada mikään, ei edes kummankaan menneisyys ja mielen varjokuvat. Rakkaushan on yksinkertainen asia. Se ilmenee vain tässä hetkessä ja sen voi kokea vain tässä hetkessä. Rakkaus lempeästi kuiskaa että "sinä riität juuri nyt sellaisena kuin olet". Ego sanoo "sitten kun saamme talon, perheen, matkan, enemmän rahaa tai sitten kun olet kauniimpi, niin olet rakkauteni arvoinen", "sitten kun.....", jopa henkiset ihmiset eivät kestä nähdä toista ihmistä puutteellisena negatiivisena "energiasyöppönä", vaan halutaa luoda elämästä parasta. Mitäpä tämä muutakaan tämä on kuin alitajuista pelkoa pettymyksiä kohtaan? Halutaan että valkoinen hevonen tuo täydellisen ihmisen, jossa ongelmia ei ole ja tietysti tämän ulkokuoren pitää myös näyttää hyvältä. Näin ego huiputtaa, se haluaa nähdä itsensä täydellisenä, jotta se oma salainen kansi ei avautuisi, jossa pettymykset asustavat ja odottavat vain aikaa jolloin kärsimyskeho voi stimuloitua. Jos haluaa joskus kokea täydellisyyden, niin on pystyttävä kokea omat haavansa. On pakko kasvaa, on pakko muistella sitä mitä se todellinen rakkaus olikaan, ja siihen parisuhde on loistavista loistavin paikka kasvaa. Ihanteellisin tapa olisi uskollisuus, mutta voi olla että siihen tarvitaan elämän polulla monenlaisia ihmisiä, eikä sekään ole väärin. Sekin vain on. Kyse on nyt vain siitä, että kuinka nopeasti haluaa kohdata omat "demonit".
Uskomme että meidän on varjeltava jotain itsessämme, jotain salaista. On pakko näytellä hyvää ihmistä. On pakko olla ihana ja hyvä ettei se toinen pettyisi, varsinkin suhteen alkuaikoina.
On pakko kuljettaa se luonnollinen selviytymis vaisto mukana suhteessa. Parhaiten "hengissä selviytyy" silloin nähdään se puute toisessa. On kiillotettava oma täydellinen identiteetti, mutta siitä tietää että se on egon juonia( alitajuinen kuoleman pelko), jos se vika on toisessa. Silloin on vain paljastanut itsensä. Tämä on jo kuitenkin matkalla rakkauteen. Kaikki kulissit kaatuvat ennenpitkää. Viimeistää kuolin vuoteella tai sen jälkeen. Vain ajatus voi kuolla.
Miksei voisi heti suhteen alussa avata salaisen arkkunsa ja näyttää että tämmöinen minä olen todellisuudessa ennen lopullista rakkauden oivaltamista? Ego ei tähän kuitenkaan suostu, sillä se haluaa pelätä jatkuvasti jotain, ja eniten hylätyksi tulemisen tunnetta. On siis paras olla "hyvä ihminen" ja tiuskia vasta sitten myöhemmin...;-)
Vahvassa rakkaudessa uskaltaa sanoa EI. Vahvassa rakkaudessa voi elää flowssa omana itsenään. Siinä saa tilaa olla oma itsensä. Vahvassa rakkaudessa ollaan matkakumppaneita. Siinä ei eletä toiselle, vaan kuljetaan yhdessä, vapaana. Rakkaus ei kahlitse, rakkaus vapauttaa. Rakkaus hyväksyy. Rakkautta on sitä, että uskaltaa olla HEIKKO. Uskaltaa nöyrtyä ja sanoa että "en jaksa". Rakkautta on sanoa että "en tiedä". Rakkautta on se, että vaikka jäisin fyysisesti yksin, niin tunnen olevani täysin rakastettu. Jos pelko iskee, niin se tiedostetaan ja hyväksytään. Olemmehan ihmisiä. Pieniä palasia erillisyydessä, jotka etsivät mielihyvää, hyväksyntää, kehuja, huomiota, hellyyttä ja tärkeäksi olemisen tunnetta.
Vahvuudeksi naamioitunut kuori on uskallettava riisua pois, jotta voi olla heikko. Tämän jälkeen heikkous onkin muuttunut vahvuudeksi. Rakkaudeksi joka ei esiinny vahvana, vaan on sitä. Ikuisesti. On riisuttava omat uskomukset ja odotukset, koska vain omiin odotuksiin voi pettyä. Se kuka on pettynyt joskus omiin odotuksiin niin käsi ylös, nyt! Minulla ainakin nousi käsi ja varpaatkin..;-)
No jokatapauksessa niin tai näin, niin aina väärinpäin. Tuskin maltan odottaa kunnes taas pääsen tositoimiin. Tällä hetkellä on elämässäni on kuitenkin helppoa nautintoa itseni kanssa. Saan olla vapaa ja mietiskellä. Kaikki luistaa kuin unelma. Mietin että miksei se voisi olla myös ihmissuhteessakin, mikä voisi sen pilata? Tämän takia sitä edesauttaisi ihminen, joka on jo jonkinverran tietoinen näistä asioista, muuten minulle on ihan sama onko henkinen tai ei. Henkisellä polulla oleva ihminen saattaisi kuitenkin ymmärtää edes vähän sitä mistä puhun, muuten aivan sama..;-) No joo, luotan elämään kuitenkin täysillä ja olen valmis ottamaan sen just sellaisena kuin se ilmenee. Kaikki on hyvin aina ja varsinsin nyt tiistaina ;-)
Lainaan vielä asiaan kuuluvasti tähän loppuun Tommy Hellsteniä ja sitten lähden meditoimaan:
"Sellaisen ihmisen lähellä on hyvä olla, joka kantaa itse itsensä. Hänen ympärillään ei ole miinakenttää, jota täytyisi varoa. Miinäkenttä muodostuu sellaiseen ihmiseen, jolla on menneisyydestään paljon aineistoa, jota hän ei ole tiedostanut eikä käsitellyt. Kun sanoo väärän sanan tai toimii väärällä tavalla, saattaa astua psyykkiseen miinaan. Se aktivoituu ja saa ihmisen reagoimaan yllättävällä ja kohtuuttomalla tavalla. Miina räjähtää silmille ja saattaa haavoittaa pahastikin. Mutta ihminen kantaa itse itsensä, hänellä ei ole sellaista mitä hän ei olisi käsitellyt, ja siksi hänen reaktionsa eivät ole arvaamattomia. Hän on luotettava ja hän reagoi tarkoituksenmukaisesti ja ymmärtävästi. Toisin sanoen hän reagoi aikuisesti."
"Lähellä eläminen on sitä, että jakaa toisen kivut ja taakat, mutta ei ota niitä häneltä pois."
KIITOS JA KUMARRUS, päivän mietiskely oli taas tässä...kaikkea hyvää kaikille ja kiitoksia palautteista, joita on tässä lähiaikoina saanut, pitkään olenkin itselleni tässä kirjoitellut näitä...tykkään keskustella asioista, olit sitten samaa mieltä tai et...;-) <3
Rauhaa ja rakkautta
T: Jake
