lauantai 13. elokuuta 2016

Kiireen täyttämä menestystarina

"Meidän aikaamme leimaavat kiire, kilpailu ja tunne siitä, että pitää olla kaikessa mukana ja koko ajan. Tahdin kiihtyminen on luonut uutta ihmiskuvaa ja ihmisihannetta, joka on hiljaisesti hyväksytty: tehokas, kiireinen, varattu. Tämä ihmiskuva on sokaissut silmämme. Vaikka emme sitä hyväksyisikään, se on pikkuhiljaa ja salakavalasti vallannut meidät ja sitä vasten asetamme arvioiden oman elämämme, olimmepa mukana työelämän puserruksessa tai siinä sivussa. Kiihkeärytminen elämäntapa tempaa mukaansa niin, ettemme menemistemme keskellä edes tule asettaneeksi sitä kyseenalaiseksi ja unohdamme, että toisinkin voisi olla.

Monella meistä on tilanne: aikabudjetti ylittyy jatkuvasti. Kalenteri on jatkuvasti "turvoksissa". Tällaisessa tilanteessa huomaamme olevamme ärtyisiä, kärsimättömiä ja loukkaannumme helposti pikkuseikoistakin. Niin monen olen kuullut sanovan: "En ikinä saa hetkeäkään omaa aikaa!"

Me voimme elää vain nykyhetkeä, menneisyys on takana ja tulevaisuus vasta tulossa. Nykyhetken salaisuus on läsnäolo: olen läsnä siinä paikassa, jossa olen, niiden ihmisten kanssa jotka ovat ympärilläni. Olen läsnä itselleni: kuljen omaa elämänpolkuani ja tiedän, kuka olen.

Kiireen täyttämän menestystarinan kääntöpuoli on merkillinen pahaolo ja tyhjyyden tunne. Ammatillinen päteminen ja ulkoisen hyvinvoinnin tavoittelu eivät tuo pysyvää tyydytystä. Vain väliaikainen ja hetkellinen tasapainotila on kyllä mahdollista saavuttaa. Monien työelämä on loputtoman kiireistä ja stressaavaa. Mutta niin on myös vapaa-aika: me kaipaisimme lepoa ja rauhaa edes lomalla, mutta keräämme suunnitelmia ja tehtäviä yhtä reippaasti myös vapaa-ajalle.

Kiireinen työelämä ja ohjelmoitu vapaa-aika tekevät levottomaksi ja uupuneeksi: nykyinen elämänmuoto vaatii meiltä sen, että olemme jatkuvasti voimiemme ja jaksamisemme äärirajoilla. Ei ole aikaa nukkua tarpeeksi: univaje on sekä aikuisten, nuorten että lasten ongelma. Me olemme unohtaneet luonnollisen lepotilan ja siksi olemme jatkuvasti väsyneitä emmekä jaksa. Emme jaksa.

Mitä enemmän kartamme rauhallista oloa, hiljaisuutta ja pysähtymistä, sitä riippuvaisemmiksi tulemme ulkoisista virikkeistä. Emme osaa olla levollisesti rauhassa aloillamme emmekä osaa olla yksin. Niinpä meidät huomaamattamme ohjelmoidaan ulkoapäin, "meitä eletään" sen sijaan että itse eläisimme. Olemme helposti ikävystyneitä, ja koska emme saa tyydytystä oikein mistään, meidän täytyy etsiä yhä uusia ja yhä voimakkaampia kiihokkeita ja elämyksiä.

Jossakin syvällä meissä on kipeä kohta, jota emme tahtoisi tunnustaa, mutta joka aika ajoin muistuttaa olemassaolostaan. Epämääräinen masennus ja epätoivo häilyvät alituiseen selkämme takana ja jos ulkoinen häly hetkeksikin vaimenee, niiden varjo lankeaa ylitsemme. Hämärästi on se tunne, että jotakin pitäisi selvittää, jostakin päästä perille, itsessä ja elämässä. Ei vain ole aikaa eikä voimia, ei sopivaa tilaisuuttakaan oman elämäntilanteen pohdiskeluun. Ja jos sellainen tilaisuus tarjoutuu, pakenemme kiireesti epämukavaa oloamme työhön tai harrastuksiin, avaamme television tai sukellamme verkkoon. Elämä tuntuu hupenevan käsistä tai se ajatellaan elettäväksi sitten joskus, kun on aikaa...

Ongelmaksi voi tulla se, ettei unelmoimaamme aikaa tule koskaan!

Me haluamme koko ajan tulla rikkaiksi, menestyviksi, hyvännäköisiksi, suosituiksi, kuuluisiksi, onnellisiksi, me haluamme luoda yhä komeamman uran. Me ajamme elämän ohituskaistaa kaasu pohjassa, koska eteenpäin on päästävä! Ja kuitenkin: kilpikonna voittaa jäniksen ja lisäksi ehtii nähdä kaiken tien varrella.

Me tarvitsemme alituista puuhaa, kiirettä ja hälyä ympärillemme, koska melun suojamuuri antaa turvallisuuden tunteen. Se auttaa torjumaan olemassaolon syvät kysymykset silloin, kun ei ole voimia eikä halua kohdata niitä. Kunnes emme lopulta enää tavoita omaa sisintämme ja muutumme vieraiksi itsellemmekin."

-Pyhä yksinkertaisuus, Helena Nuutinen

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti