Google+ Followers

lauantai 14. kesäkuuta 2014

väsynyt miesmatka pururadalle

Kävelin tänä varhaisena lauantai aamuna väsyneenä hautausmaan poikki pururadalle hakemaan energiaa. Olen ollut koko viikon jossain ihmeen "lomakrapulassa", jossa yksinäisyys painaa ja pelot iskevät päälle. Tarkoituksettomuuden tunne sekä rahahuolet yrittävät nitistää minulta hengen, vaikka odotin kesää koko pitkän pimeän talven. Katson väsyneenä satoja hautakiviä ja ajattelen, että jokaisella noista on ollut samat ongelmat ja murheet kuin minullakin. Ehkä ongelmat saattavat näyttää eri ajassa erilaisilta, mutta niiden alkusyy on aina sama. Mietin vielä että jokaisen keho viskataan samaan multaan, olemme siis kehossakin yhtä. R.i.p me.
Väsymme omiin ajatuksiimme, oli se ulkoinen tilanne sitten mikä tahansa. Mietin kaikkea menneisyyttäni ja kaikkia niitä menetyksiä joita olen kokenut, eikä ne näytänyt sillä hetkellä yhtään herkullisilta tai rakentavilta. Olen ollut kuin trapetsitaiteilija joka kiikkui epävarmasti positiivisuuden ja negatiivisuuden narulla. Nyt vaan luotan johonkin suurempaan, koska omalla heikolla voimallani tippuisin epävarmana varmasti kuolemaan. Luottaminen tarkoittaa sitä, että ei välitä mitä siitä seuraa, kontrolli on pois, tai ainakin niin kuvittelen. Annan pimeyden laskeutua jotta huomaan toisena hetkenä auringon paistavan. Nyt ei kielletä mitään, nyt vaan luotetaan. Muuta minulla ei tässä hetkessä ole.

Mietin henkisyyttä ja kaikkea sitä huttua jolla se koreasti kaunistellaan. Minua puistattaa ajatus siitä, että joku komea tai kaunis sinisilmäinen guru valkeassa kaavussaan kertoisi minulle elämänohjeita. En usko että kukaan voi minulle antaa lääkettä, joka parantaisi minun mieleni kokonaan. Ehkä jonkun viitteen voi antaa, mutta rakkautta ei koskaan. Rakkaudesta puhujia on paljon liikenteessä, koska ihmiset haluavat kauniita ja rohkeita elämäänsä. Narsistisia julkkiksia jotka haluavat kantaa rakkauden viittaa itsellään, he haluavat jakaa heikoimmilleen lääkettä, koska itse ovat niin "vahvoja". He haluavat olla vain esillä ja täyttää omaa rakkaudetonta olemassaoloaan. (Huomaan ajattelevani narsistisesti itse ja haen syyllisiä ulkopuoleltani, säälittävää.)
Palaan taas ajatuksiini:
Ensin mennään kirjastosta hakemaan elämäntaito kirjoja, jotta saataisi elämälle tarkoitus ja "rakkaus" ja sitten katotaan kauniit ja rohkeat, yök. Samat asiat toistetaan kuin papukaijat ja lopulta uskaltaudutaan pyytämään joistakin "energiahoidoista" rahaa tai muuten vain hyödytään niin paljon kuin vain pystytään, kaikki rakkauden nimissä. Kuvottavaa, ajattelen. Ihan sitä samaa paskaa kuin markkinamiesten luomat tarpeet, joita me tarvitsemme jotta yhteiskunta pyörisi "vauraana". Pinnallista paskaa.
Haluamme rakkauden suoraan kohtaamaatta omia pelkojamme, omaa pimeää puoltamme joka meissä jokaisessa odottaa sitä oikeaa hetkeä jossa stimuloitua. Joskus se napsahtaa ihan mitättömistä asioista esille, joskus rauhan tunne voi jatkua pitkääkin, mutta aina se epävarmuus ja pelko on sillä taustalla.
Teemme mitä vain jotta emme paljastuisi. Pidämme kulisseja yllä. Naamarit vedämme tilanteen mukaan kasvoillemme jossa sanat ovat usein hauraita ja itseään toistavia. Kaikessa näkyy mekaanisuus ja pelko.
Työpaikoilla ei ole varaa olla huono tai tehdä väärin, ihmisuhteissa ei saa olla heikko ja vihainen. Kadulla olemme kuin muukalaisia toisillemme. Kaikkea valvotaan ja kontrolloidaan. Kaikessa paistaa pelkkä itsekeskeisyys ja oman edun tavoittelu. Niin bisnes maailmassa kuin valaistumisen tavoittelussakin. Rakkaudesta, hyväksymisestä ja onnellisuudesta kyllä kirjoitetaan joka päivä blogeja, kirjoja, lehti artikkeleita, tv-ohjelmia jne. mutta missään se rakkaus ei näy, tai ainakin näkyy hyvin harvoin. Haluamme vain mielen ravintoa, puhumalla, lukemalla ja lupaamalla parempaa maailmaa mutta todellinen läsnäolo ja hyväksyminen ei näy missään. Ajatukseni laukkaa tuhatta ja sataa....on vain seurattava omia ajatuksiaan, ei auta itkut markkinoilla.
Monet tuntevat minut positiivisena ihmisenä ja voin vain kuvitella että joku ajattelee tätä lukiessa että "missä se jaken positiivisuus nyt on?" , vitut minä siitä. Ei mun tarvitse esittää mitään positiivista jos siltä ei tunnu. Minulle rehellisyys ja henkisyys on juuri tätä. Kerron siltä mistä minusta tuntuu, tunnustan ne itselleni ja paljastan ne samalla tekemättömäksi. Haluan pistää pelkoni jakoon, pelotta, vaikka pelottaisikin. Pinnallisia kulisseja pitävät kukkahattutädit ja "ihanaa ihanaa elämä on ihanaa ihmiset" saavat etsiä toiset kivemmat blogit. Mua ei huvita pitää jotain tiettyä identiteettiä pystyssä, vaikka ehkä tämäkin on juuri sitä? En tiedä, enkä tällä hetkellä siitä edes välitä. Ehkä tämäkin on vain huomion hakua, mutta saattaa puhdistaa mieleni kun saan jollekin puhua.

Mitä on rakkaus? Onko se sitä että sanon romanttisesti "rakastan sinua"(kun ensin se toinen on sen sanonut), onko rakkaus sitä että luetaan henkisiä opuksia ja ollaan sen jälkeen hyviä rakastamaan? Onko se sitä, että ei kestetä omia pimeitä puolia, joita toiset ihmiset saattavat meistä muistuttaa? Onko rakkaus sitä että haalitaan maallista mammonaa ja mennään naimisiin? Onko rakkaus sitä että haalitaan vain kauniita sanoja korville ja tahdotaan vain kermat kakun päältä? Ei ja on. Kaikki on tai sitten ei ole. Rakkauteen ei liity mitään ehtoja. Rakkaus voisi olla vaikka rakkaudesta seuraamista.

Minusta lähimmäksi rakkautta pääsee sillä, että kulkee pimeän polkunsa omaan pimeään sisäiseen mieleen ja toteaa sen lopulta harhaksi. Lähemmäksi rakkautta pääsee sen ymmärryksen kautta, että me olemme kaikki inhimillisiä ihmisiä omine pelkoineen ja haluineen. Lähemmäs rakkautta pääsee sillä, että tekee toiselle niin kuin haluisi itselle tehtävän. Asutamme samaa palloa ja olemme saman universumin samoja kansalaisia. Voimme ymmärtää ja olla läsnä kun toisella menee huonosti tai hyvin tai hyvin huonosti. Me harvoin kykenemme siihen koska kuvittelemme olevamme erillisiä ja yksinäisiä, joten meidän on pakko taata oma kuolemattomuutemme kehossa. Emme uskalla tunnustaa, että olemme itse sotkeneet sen mikä on jo valmista, ollut aina. Väliin on tullut kuvitelmat eikä niiden yhteensovittaminen ole mitenkään mahdollista, ajatukset ovat irti totuudesta. Voimme kuitenkin kuunnella ja hyväksyä. Se on rakkautta. Kaikki ongelmat on pohjimmiltaan rakkauden pyyntöä ja kaikki ajatukset on helppo antaa anteeksi, koska ajatukset eivät ole pohjimmiltaan todellisia, vain rakkaus on todellista.

Kaikki tämä ja paljon muuta pyörii mielessäni kunnes saavun pururadalle...

Alan nostelemaan kiukuspäissäni tukkeja ja olo alkaa pikkuhiljaa helpottamaan, kuitenkin samalla tiedostan että lääkitsen itseäni vain siksi, että en kestä omaa negatiivisuuttani. On pelottavaa kohdata omaa tyytymättömyyttään jäämällä kotiin tekemättä mitään. Lähdenkö taas karkuun ongelmia, jotka on käsittelemättä? Ajattelen että ehkä ihmisen pitää kuitenkin pitää itsestään hyvää huolta ja näyttää edes suht hyvältä, jotta pysyisi mukana ruodussa ja ettei ne henkilökohtaiset demonit pääsisi valloilleen... pinnallista. Miksen vois kelvata juuri semmoisena kuin AINA olen? Ehkä kelpaankin, mutta ajatukseni on vain saanut minusta ylivallan...olen siis nyt egoni vanki, mutta sekin on vain kuvitelmaa. Alan taas pienen unohduksen jälkeen oivaltamaan jotakin....rakkaus on odottanut uskollisena minua sumuverhoni takana muuttumattomana ja täydellisenä.

NYT:

Nyt tätä kirjoittaessa mieleni on tyyntynyt ja etäisyys ajatuksiini on palauttanut rauhani. Silti haluan olla jatkuvasti nöyrä elämälle ja 41 vuotta eläneenä tiedän, että mieli saattaa muuttua hetkessä, vaan rakkaus ei milloinkaan. On lapsellista kuvitella, että jos tänään elämä on kivaa niin se on huomennakin. Joskus voi olla pitkiäkin aikoja, joilloin on rauha maassa, mutta koska elämä on taitolaji, voi  pelko astua alttarille hetkellä minä hyvänsä. Voi kuitenkin olla, että huomenna olen jo kuollut tai kidun sairaalassa letkujen varassa. Voi olla että illalla huomaan olevani syöpäpotilas.Tälläistä on henkinen elämä. Tiedostavaa, hyväksymistä ITSEÄ kohtaan, rehellisyyttä ja lopulta anteeksiantavaa. Otetaan hetki sellaisena kuin se ilmenee ja annetaan muiden kertoa tarinoitaan paremmasta maailmasta. Mitään koreilua todellisuus ei ole. Henkisyys on sitä, että otan koko elämän sellaisenaan kuin se ilmenee ja sanon sille "hyväksyn sinut sellaisenaan, siksi rakastan ja kunnioita sinua." Samalla huomaan sanoneen sen itselleni ja lähimmäisilleni. Näin kaikki on annettu anteeksi ja vapautettu. Rakkaus on taas palannut tietoisuuteeni. Aamen.

Kiitos ja anteeksi, tämä oli väsynyt miesmatka pururadalle.

T: Epävarma trapetsitaiteilija Jake

ja joo, mä taas nauran tälle.




2 kommenttia:

  1. Hyvä teksti!! :)

    Erityisesti tuo lopputiivistys, sanat: "On lapsellista kuvitella, että jos tänään elämä on kivaa niin se on huomennakin. Joskus voi olla pitkiäkin aikoja, joilloin on rauha maassa, mutta koska elämä on taitolaji, voi pelko astua alttarille hetkellä minä hyvänsä. Voi kuitenkin olla, että huomenna olen jo kuollut tai kidun sairaalassa letkujen varassa. Voi olla että illalla huomaan olevani syöpäpotilas.Tälläistä on henkinen elämä. Tiedostavaa, hyväksymistä ITSEÄ kohtaan, rehellisyyttä ja lopulta anteeksiantavaa. "

    Niin totta.


    Terkuin,
    Inka

    sointusoturi.blogspot.com

    VastaaPoista
  2. Kiitos Inka palautteestasi. Joskus egoni kuvittelee minun nousevan ihmisyyden yläpuolelle, kunnes sitten elämä lyö alitajunnastani semmoisen määrän lokaa niskaani että taas muistankin: "ainii, täähän olikin vain elämää, ei sen kummempaa"...;-) Hetki kerrallaan elo pitää itseni nöyränä kuvitelmille. Tässä ja nyt kaikki on todella hyvin, mitäs muuta sitä ihminen tarviikaan? ;-)

    VastaaPoista