torstai 19. joulukuuta 2013

Olenko nyt pohjalla? (ja muita hiljaisia ajatuksia)

Minulla on ollut parisen viikkoa outo olo. Mikään ei kiinnosta tai ei ainakaan jaksa innostaa. Kaikki tuntuu turhalta, en näe missään mitään tarkoitusta. Töissä on kuitenkin mukava käydä, kun katselen lasten intoilua ja hetkessä elämisen riemua. Kotiin on mukava tulla takaisin hiljaisuuteen. Kaupassakin käyn vain pakon edessä. Shoppailu ei tunnu kovin järkevältä.
Netissä ei jaksa roikkua, se tuntuu pinnalliselta ja sekavalta paikalta. Netti syöksee vain turhaa informaatiota. On vahva tunne siitä, että netti täyttää vain hiljaisuuteni ja viattoman täydellisyyden. Musiikkia ei ole jaksanut kuunnella, olen toki yrittänyt, mutta nyt tuntuu vain siltä, että hyvä nyt hetki katoaa äänen alle. Pinnallista fiiliksen nostatusta. Musiikin soittaminenkaan ei kiinnosta, koko ajatuskin muusikkona kehittymisestä tuntuu turhalta, sillä mihin ihmeessä mun pitäisi kehittyä? Itseasiassa koko muusikko sanana tuntuu vain turhalta identiteetin hakemiselta ja egon pönkitykseltä. En ikinä haluisi olla "muusikko". Jopa meditaatiokin tuntuu vain turhalta brassailulta. Ei se tee musta yhtään parempaa ihmistä. En edes jaksa jäädä siihen koukkuun. Siitäkin saa vain yhden pakollisen tavan lisää. Kirjojakaan en jaksa lukea, kuin ehkä sivullisen verran ennen nukkumaan menoa, tarviiko silläkin tiedolla peittää rauhallinen mieli? Tuntuu paremmalta vaan olla hiljaa tekemättä mitään. En ole jaksanut kirjoitella blogiakaan, koska sekin tuntuu turhalta ja pakolliselta. On jotenkin semmoinen olo, että en tarvitse tätäkään enää. Facebookista en viitsi edes kommentoida tähän mitään...ei  mitään yllättävää.

Kuulostanko masentuneelta?  Olenko pohjalla? Voipi olla, mutta silti tunnen sisäisen rauhan lisääntyneen, vaikka tietoinen mieli pitää minua hulluna ja masentuneena. Joku osa minua tietää, että kaikki on paremmin kuin koskaan. Alan siis olemaan totuuden äärellä, jossa ei ole kuin tämä kyseinen hetki. Alaston nyt hetki. Ehkäpä vain näen kaiken turhan läpi, enkä osaa enää samaistua mihinkään, vaikka innostuvana ihmisenä sitä niin kovasti haluankin. Jos palaan takaisin intoiluun, niin en usko että osaan enään koskaan samaistua siihen täysin. Tiedän että kaikki on vain ohimenevää. En ole enää vuosiin osannut samaistua mihinkään liikaa, kuin ehkä pieneksi hetkeksi kerrallaan. Totuuden valo pilkottaa viimeistään siinä kohti, kun sisälläni kuuluu ääni "ei tämäkään tuonut onnea" tai että "mieli pyörii ylikierroksilla, en saa unta".

Olen ollut kyseenalaistaja ihmistyyppi koko elämäni. "Hiljaisuuden" ja totuuden etsijä. Muistan kun ihmettelin lapsena leikkikoulua ja ala-astetta. Koulut tuntui jokainen päivä ihan hullulta paikalta. Miten kukaan voi haluta opiskella jokaikinen päivä jotain uutta? 90 % tiedosta on ollut sellaista, jolla ei ole ollut onnellisuuteni kanssa mitään tekemistä. Tuntuu ihan apinalta istua pulpetissa ja ottaa kaikki tieto vastaan, jota ei ole varaa edes kyseenalaistaa. Kuria ja kirjoja, sitäkö se elämä oikeasti on? Pennut oppivat heti lapsena kilpailemaan keskenään paremmuudesta. Jos ei muuta niin kilpaillaan tiedon määrästä. Lapset oppivat nopeasti myös kiusaamaan toisiaan. Muistan vieläkin kavereiden totiset supinat siitä, että kuka sai mitäkin arvosanoja, se oli silloin koko elämä. Ihan crazyä. Sitten tuli rippikoulu, muut opiskelupaikat, armeija, naimisiin menot, omat talot, ajokortti, työpaikka...ym. huoh. miten joku voi oikeasti haluta kaiken saman mikä on yleisen uskomuksen alaisena? En ole koskaan pitänyt mitään kulissia onnellisuuden tavoitteena. Jos teen jotain, niin teen sen sitten kun hyvältä tuntuu jos ei ole aivan pakko.

Olen nyt 41 vuotias mies eikä oikeestaan mikään ole muuttunut mielessäni. Nyt vain tapani katsella elämää on vahvistunut ja käytännön kautta eläminen on osoittanut sen, että olen ollut oikealla polulla. En tarkoita että jokaisen on elettävä sama polku, ei, vaan tarkoitan sitä, että olen ylpeä itsestäni, että olen saanut vastaukset kaikkeen ja tiedän saavuttaneeni jotain syvempää. Jotain semmosta sisäistä kultaa, joka löytyy vain tästä hetkestä. Kun istun minun pienelle ja vaatimattomalle sohvalleni, niin tiedän mitä onnellisuus on. Saatan istua siinä tunninkin tuntematta hermostumista, ilman mitään tekemisen täytettä. Silloin tiedostan itsessäni jotain syvää, mikä ei löydy ulkopuolelta. 
Vaikka ulkoisesti asiat saattaisi näyttää huonolta, niin silti todellinen onnellisuuteni/rauhani vain lisääntyy. Outoa, eikö vain?
Tällä hetkellä elämässäni olen köyhyysrajan alapuolella, kun vouti vie pienestä palkastani jopa 250 euroa. Saan just ja just maksettua vuokran ja ehkä jopa jotain syömistä, mutta sehän riittää. Mitä muuta tämä hetki tarvitsee?

Tänään herätessäni kelasin mielessäni kehittymistä. Mitä se on? Onko sitä? 
Mielestäni kehittyminen on täyttä harhaa, koska kehittyminen on vain valheellinen elossa pysymisen varjokuva. Se on vain opittu tapa ajatella. On esim. hauskaa seurata bändien haastatteluja, kun soittajat kertovat uudesta levystään näin: "Tämä on uusi levymme on parempi kuin edellinen. Olemme kehittyneet soittajina ja biisin tekijöinä", ja silti fanit pitävät niitä ensimmäisiä levyjä parempina. Kuka siis elää uskomuksessa kehittymisestä? On myös hauskaa lueskella henkisten ihmisten onnellisuuden tavoittelusta. Sitä ei vaan koskaan tapahdu. Kaikkea tavoitellaan ja kehitytään, silti pinnan alla on masennusta ja hermoilua. Maailmaa tehdään paremmaksi, mutta kuitenkaan ei olla edes löydetty todellista itseä. Kehitytään paremmiksi ihmisiksi aina syyllisyyttä tuntien. Urheilijatkin "kehittyvät", kunnes he ovat leikeltyjä olkapäistä varpaisiin, keho täynnä rasitusvammoja. Poliitikot ovat mukamas lukeneita ja viisaita, mutta osaavat ainakin tapella ja tulla ahneiksi. He ovat ainakin oppineet puhumaan omaa kieltään, joka mukamas kuulostaa joltain viisaalta. Ei vakuuta ainakaan minua.
Jos maailma olisi kehittynyt paremmaksi paikaksi, niin tämän pitäisi olla jo paratiisi.  Elämme kehittymisen harhassa, joka pitää nippanappa tätä helahoitoa kasassa. Aina on just sen verran hyvää ja pahaa, jotta uskomukset saisivat pitää mielikuvitustaan yllä. 
Haluat kuulla tai et, mutta meidän kehittyminen tuo vain sairauksia, murhetta ja lopulta haudan. Hyvä puoli tässä kuitenkin on se, että onnellisuutta ja rakkautta ei tarvitse ANSAITA eikä KEHITTÄÄ. Se on meissä ollut aina eikä lopu koskaan.

Iän mukana tulee paljon hienoja asioita. Mm. se, että ei jaksa valittaa pienistä asioista ja alkaa tajuamaan oman kuolevaisuutensa. Sitä alkaa väkisinkin elämään enemmän hetkessä. Vaikka en ole vielä mielestäni kovin vanha numeroissa, niin on hienoa tajuta se jo tässä iässä. On siis loppuelämä aikaa fiilistellä ja katsella näytelmää. Aina vaan enemmän ja enemmän ulkopuolisen silmin. Ongelmat alkavat heti siinä kohti, kun alkaa kuvittelemaan itsestään tarinoita ja samaistuu niihin liikaa. Pahinta on se, jos roikkuu menneisyydessä tai pelkää tulevaisuutta.

Nyt tässä ja nyt tunnen syvyyttä. Pinnallinen maailma yrittää todistella jatkuvasti onneaan saavutuksillaan, mutta minä olen tällä hetkellä pinnan alla, syvemmällä. Monen mielestä olisin pohjalla. Ei väliä vaikka olisinkin.
Syyvyydellä tarkoitan sitä, että osaan nähdä itseni ihmisenä, joka etsii pinnalla itseään, onneaan ja yrittää vain "tappaa aikaa".  Tällä hetkellä kuitenkin elän rauhallista rauhoittumisen aikaa. En ole iloinen enkä surullinen, en masentunut mutta en innostunutkaan. Minä vain olen ja hyväksyn sen.
Kyllä minäkin vielä palaan takaisin elävien kirjoihin, mutta nyt on levon aika.

En voi varmaksi sanoa että mistä tämä johtuu, että mikään ei kiinnosta. En ole siitä huolissani. Tiedän että kaikki muuttuu pinnalla, syvemällä on aina rauhallista. Kyllä minullakin on omat tulevaisuuden visiot päässäni, mutta annan tämän hetken rakentaa itseään. En mene aikaani edelle. Ei huvita. Nyt on hyvä olla, siitäkin huolimatta että mieleni yrittää tehdä kaikesta ongelmaa. Ei ole tarvetta olla edes onnellinen, antaa kaiken vain olla, sillä se on sitä kuitenkin.
Välillä uskaltaudun miettimään, että nyt varmasti minussa tapahtuu jokin suuri muutos, mutta hetken päästä päästän irti siitäkin ajatuksesta. Sekin osottautuu kuitenkin vain hataraksi ajatukseksi, ja mun on edelleen kohdattava ainut todellisuus, joka on ikuinen tämä hetki, tässä ja nyt. Tässä ja nyt teen valinnan mitä tunnen ja ajattelen. Siinä onkin elämän ainut todellinen rikkaus. Vapaus valita. Tai niin ainakin kuvittelen, voi olla että olen väärässä. Ei silläkään ole mitään väliä.

Ei ole väärin haluta asioita, ei ole väärin intoilla ja luoda asioita. Ei ole väärin kehittyä jos se tuntuu hyvältä. Ei ole väärin suunnitella ja unelmoida. Mikään ei ole väärin.. Kaikki vain ON. Elä ja nauti!

Minulla on vielä yksi todella voimakas halu jäljellä. Se halu ei pienene, mutta se vain lisääntyy. Se on halu oppia rakastamaan -aidosti-. Haluan rakkautta, haluan elää siinä ja haluan jakaa omalla tavallani sitä sekä ottaa vastaan jos mahdollista. Ainoastaan rakkauden merkitys muuttuu, mutta sen halu ei katoa koskaan. Ymmärän kuitenkin että todellinen rakkaus on haluakin syvemmällä, mutta ei silläkään ole mitään väliä.

Peace& Love

Jake



4 kommenttia:

  1. Olen tosi samanlaisissa energioissa täällä. Kiitos kirjoituksestasi <3

    VastaaPoista
  2. Kiitos itsellesi, tsemppiä..tää on loppupelissä ihan mukavaa ja rauhoittavaa. Valoa harmaapäivään! ;-)

    VastaaPoista
  3. Luin eilen kappaleen Sanna Suutarin kirjasta: Maailman lyhin matka, jossa käsiteltiin tuota rakkauden haluamisen harhaa. Lyhykäisesti siinä todettiin, että rakkautta ei voi haluta, sillä jos sitä haluaa, tuntee siis tarvitsevansa sitä ja silloin on egon matkassa taas. Rakkautta ei voi tarvita, haluta kaivata, sillä Se On. Ei ole mitään muuta. Kaikki muu ei ole muuta kuin mielen harhaa.
    Luettuani kirjoituksesi ymmärrän pikkuisen itseni tuntemuksia taas paremmin. Kiitos!

    VastaaPoista
  4. Totta. Rakkautta ei voi haluta jos haluaa siinä olla. Rakkautta pitää yksinkertaisesti olla, jos haluaa että sitä on, myös laajentamiseen! Mutta mitä jos tajuaa rakkauden merkityksen, mutta silti haluaa sitä nähdä ja kokea myös arkisen kokemuksen kautta? Onko silloin varmalla pohjalla "leikittelemään" rakkauden kanssa? Jotenkin tuntuisi hölmöltä sekin, että omisi rakkauden itselleen..;-) On kuitenkin helpottavaa ajatella että näidenkin sanojen takana rakkaus on täydellinen <3

    VastaaPoista