Google+ Followers

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Henkisen identiteetin murtuminen


Se on sitten jouluviikko mennyt ohi. Mitä jäi käteen? Allekirjoittaneelle ei yhtään mitään. Päinvastoin viikko on ollut henkisesti rankka. Mieleni on tehnyt kaikkensa, jotta se on saanut mielenrauhani sabotoitua ja on siinä onnistunutkin. Egoa ei kiinnosta se että onko joulu vai ei, sitä kiinnostaa vain tuntea elävänsä, tavalla tai toisella. Suunnitelmissa oli alunperin hiljaisuutta ja rauhaa ihan niinkuin muodikkaasti joulusta kuuluukin ajatella. Mutta eihän pelkät ajatukset tuo rauhaa eikä suunnitelmat toteudu läheskään joka kerta. Ne toteutuvat jos toteutuvat, en kuitenkaan enää edes usko, että tulevaisuuteen itse pystyy egon tasolla vaikuttamaan, ellei käy hyvä tuuri. Meillä on suurempi suunnitelma jos on kyllästynyt luomaan itse "paratiisielämäänsä". Se tapahtuu mikä tapahtuu.Tapahtukoon sinun tahtosi.


Mistä johtuu että olen ollut täysin mieleni vietävissä? Vastaus siihen on että yksinolo ja pysähtyminen. Tuo kauhea asia jota niin moni pelkää. Ja kun puhun yksinolosta, niin se on sitä sitten kirjaimellisesti. Ei tekemistä, ei mukavia töitä, ei ihmisiä, ei läheisyyttä, ei elokuvien katselemista eikä mitään ylimääräistä, ei edes kivaa joulun viettämistä eikä ensimmäistäkään joulupakettia. Ei sukua eikä perhettä. Ruokakin on yksinkertaista ja arkisen makuista. Rahat on vähissä ja ainut ystävä on itse, sekin vain kertoilee taukoomatta höpöhöpö juttuja.  Siinä teille "ihanaa" henkisen polun valinneen ihmisen elämää. Ei ole ihme että tässä joutuu olemaan aika rare omissa rehellisissä avautumisissaan.
Vaikka koko viikko on ollut tyhjä ja tyhmä, niin se on ollut henkisestä näkökulmasta katsottuna opettavainen. Olen saanut olla pelkojeni kanssa kahden, olen saanut siis (taas) kasvaa-alkuunpäin. Olen kohdannut asioita itsessäni jotka on kohdattava, ennemmin tai myöhemmin. Ei minulla ole enää mitään tarvetta hienostella tai rakentaa itselleni pinnallista henkistä identiteettiä, joka on sisältä hauras. Haluan mennä just sinne missä se ongelma sijaitsee eli sisälleni. Kulissit ei ole minun juttuni. En halua kivaa tekemistä vain sen takia, että minulla on tylsää, enkä halua olla henkinen ihminen siksi, että pelkään menneisyyttä tai tulevaisuuttani. Toki elämässä saa olla kivaakin ja se kuuluu luonnollisena osana dualistiseen maailmaan, mutta on erittäin hyödyllistä muistaa että tunteet ja fiilikset muuttuvat jatkuvasti. En usko pinnalliseen hyvään enkä usko pinnalliseen pahaan. Uskon kuitenkin vielä siihen mikä on tässä ja nyt. Otan sen semmoisena kuin se ilmenee. Rakkautta haluan vielä romantisoida hiukan, vaikka sen merkitys on kohta niin syvällä, että en itsekään taida sitä löytää...;-)



Pinnalliselta ja maalliselta puolelta katsottuna olen ollut masentunut ja tylsistynyt, mutta täältä toiselta puolelta katsottuna esitän vain teatteria jossa vuorosanatkin on opetettu suuhuni (tosin tällä viikolla olen katsellut mykkäfilmiä jonka on ohjannut "Kaurismäki";-) 
Seuraavaksi muuten alkaa ihmisten suusta kuulumaan mantra "hyvää uuttavuotta". Se tulee joka vuosi tähän saman aikaan, koska se kuuluu suunnitelmaan, siinä ei ole mitään spontaania eikä syvyyttä. Kuinkahan senkin taas kestää?;-) Nou problemoomo, onhan se toki hyvä, että meillä on jotain tekemistä täällä näytelmässä...;-)


Elän tällä hetkellä henkisesti rankkaa vaihdetta elämässäni, koska mieleni haluaa tehdä ongelmia. Samalla olen herännyt siihen hirveään tilaan ja ymmärrykseen, että mikään ei ole todellista. Olen tässä vuoden päivät puhunut esim. siitä että kaikki on unta eikä aikaa ole. Olen välillä herännyt ja välillä nukahtanut uudestaan elämäksi kutsuttuun uneen. Nyt kun sen vihdoin OIKEASTI tajuaa, nyt kun sitä on oikeasti alkanut heräämään, niin se on kauhea järkytys. Se repii ja raiskaa. Ja mikä on tässä pahinta on se, että takaisinpäin ei ole mahdollista mennä, se on silkka mahdottomuus. Tässä ei tiedä miten tässä olisi. Välillä kaduttaa koko henkinen lässytys ja välillä on kuin kolmannessa taivaassa, elän nyt vissiin sitä välivaihdetta (en ole siitäkään kovin kiinnostunut). Egoni ei halua päästää irti. Tunteeni käy kierroksilla ja pelkoni tekee vastaiskuja. Hirveetä elämää. Samalla kuitenkin sisälläni kasvaa jotain vahvaa ja rauhoittavaa. En osaa sanoa mitä, aavistan vain että se on sanojen ulottumattomissa. Se voisi olla vaikka ikuisuuden kosketus tai jotain. Ei mitään joka herättää mielikuvia. Sitä ei saa edes ajatella, muuten sen kadottaa samantien.
Nykyajan henkisyys ja kiireellinen elämä on pinnallista kuin marketin lehtiosasto. Paljon tietoa mutta ei yhtään todellista hiljaisuutta. Kaikkein ongelmien takana on hiljaisuuden puute. On ensin löydettävä hiljaisuus itsestä ja vasta sitten voi ulospäin projisointi lakata tai ainakin hiljetä. Hiljaisuuden vastakohtana on mielikuvat eli mielikuvitus ja siihen ripustautuminen.

On todella hassua ajatella että hengailemme täällä VAIN omien mielikuvien kanssa. Annan tästä yhden esimerkin: 
Jos olet lukenut minun facebook päivityksiäni ja lukenut blogiani, mutta et ole koskaan minua tavannut, niin sinulla on erittäin pieni ja rajallinen MIELIKUVA minusta. Sinä joko tykkäät mielikuvastasi tai sitten et tykkää. Mutta varmaa on se, että jos tapaisimme livenä, niin se mielikuva katoisi ja ajan myötä muuttuisi, eikä se sekään olisi kuin rajallinen yrityksesi luoda minut uudestaan. Tämän mielikuvan perusteella joko rakastut, tykästyt, vihastut tai petyt minuun. Mistä voit muuten edes tietää miten rajallisena pidän omien mielikuvien jakamisen nettiin tai minkälaisen vaikutelman OLEN oppinut antamaan hyvästä ihmisestä livenä paikanpäällä. Kysymys kuuluukin? Onko se todellista? Oletko aivan varma siitä, mikä minä todellisuudessa olen? Voitko ihan oikeasti uskoa että olen olemassa sellaisena kuin ajattelet? Itse sinä teet minusta mielikuvasi. Sinä et ole erillisyydessä ainut pirstale, joka kuvittelee tietävänsä totuuden minusta. Joku toinen voi kuvitella täysin TOISIN, eikä sekään olisi totta. 
Tämä sama koskee kaikkeen elämään. Katselemme koko maailmaa omien mielikuvien kautta ja kuvittelemme sen todeksi. Uskomme siihen ihan täysillä. Luomme sitä mielikuvaa lisää jatkuvasti (ja jokainen kuviteltu pirstale luo jatkuvasti uusia kuvitelmia jokainen hetki). Olemme labyrintissa, jossa on vain asioita jotka perustuvat mielikuviin. Ei ole ihme että ihmissuhteet ovat täynnä draamaa ja koko ihmiskunta tappaa itseään -mielikuvien kautta. Totuus on se, että me emme ole onnellisia mielikuvitus maailmassa, olemme hukassa jossa kukaan ei ole löytänyt itseään. Kukaan ei tiedä edes sitä että miksi täällä olemme. Mielikuvituksessa ei ole absoluuttista totuutta. Siksi olemme levottomia ja syyttelemme aina kaveria omasta epäonnistumisestamme. Sisällä jatkuva tyhjyys ja rakkauden puute. Mielikuvat on ihan kivoja asioita eikä niistä kandee tehdä ongelmaa, mutta totuuden erottaminen tyhjästä edesauttaa saamaan syvyyttä elämään. Sitä voi oppia jopa relaamaankin, koska kaikki energiat eivät mene jatkuvasti kulissien ylläpitoon. Yksi suurimmista illuusioista on nääs se, että ajattelemme jatkuvasti että mitä MUUT MINUSTA AJATTELEE.
Vie tämä sama mietiskely omaan elämääsi, katso kumppaniasi, lapsiasi, ystäviäsi, esikuviasi, kaikkea. Totuus on se, että hekin kaikki hengailevat vain mielikuviensa kanssa. Jos sinulla tulee ongelmia muiden ihmisten kanssa, niin sinulla on ongelmia vain ITSESI KANSSA. Voimme toki elää täällä normaalisti ja nähdä asian merkitys, mutta tässä vastaus siihen miksi sisällämme on niin paljon sisäistä levottomuutta. Hyvä puoli kaikessa kuitenkin on se, että todellisuuden ja rakkauden erottaa vain siitä, mikä tuo sisäistä rauhaa ja rakkautta. Rakkaus on yksi. Rakkaus on kaikki ja se vain on. Mielikuvasi ei ole rakkautta, mutta nekin voi tuoda iloa elämään jos ei jää niihin kiinni. On eduksi jos pystyy mukautumaan suuremmalle tarkoitukselle. Itse luoma elämä tekee vain ongelmia, koska itseluoma itse on itse ongelma.



Elämä koetaan usein sellaisena kuin sen HALUAMME kokea, emmekä niin kuin se meille ilmenee. Siksi tykkäämme arjessa ja jopa facebookissakin vain niistä asioista, jotka olemme KOKENEET menneisyydessä. Harvoin siellä jutellaan avoimesti toisen ilosta tässä hetkessä. Harvoin siellä tykätään siksi, että toinen tykkää (ja itse ei). Peilaamme vain omia mielikuviamme toisista linkeistä, päivityksistä ja arjen elossa. Elämme omassa mielikuvitusmaailmassamme ja rakennamme identiteettiämme erillisyydestä. Käytämme sen identiteetin varjelemiseen loput energiamme. Loukkaannumme ja pelkäämme. Yksikään ei saa astua hataran mielikuvamme päälle, muuten suurin pelkomme voi paljastua. Emme ole mitään. Olemme kuolevaisia-ajatuksissamme.



On monen monta illuusiota jonka joutuu henkisellä polulla rikkomaan ja tämä on yksi niistä. Mielikuvat eivät ole koskaan todellisia. Itse olen menossa siinä vaiheessa egon murtamista, että joudun todistamaan oman henkisen identiteetin murtumista. Se on yksi niistä asioista joita ego ei haluisi tehdä, koska egon tehtävänä on aina lisätä totuuden päälle uskomuksia ja asioita. Se kuvittelee saavansa kivoja asioita tulevaisuudessa, mutta se ei halua että koen täydellisyyden tässä hetkessä. Tämän hetken hetki on hiljainen ja täydellinen. Täydellisyyttä ei voi rikkoa ajatuksilla eikä mielikuvilla. Kun seuraavalla kerralla kuulet jotain "pahaa" itsestäsi, niin kysy että KUKA sen keksi ja KUKA sen kokee? Kukaan ei voi rikkoa sitä mikä on kokonainen, ei edes ajatus. Sinä olet kokonainen ja viaton. Kaikki on annettu anteeksi ja vapautettu. Edes ihmisen luoma Jumala ei voi sinua tuomita helvettiin, siitä samasta syystä eli mielikuvitus ei voi olla totta.



Ei elämä kuitenkaan ole kauheaa, elämä on neutraalia ja rakastavaa. Vain ajatukseni siitä voi tehdä kokemuksesta toisenlaisen. Siinä mielessä vastuu on minulla. Vapaus on valita. Minä olen ehkä maailman ensimmäinen ja viimeinen ihminen, joka ei ole "valaistunut" ja ehkä juuri siksi en olekaan ollut onnellinen elämässäni. Enää en edes tiedä mitä onnellisuus on, enkä tiedä onko se edes mahdollista saavuttaa, mutta alkuunpäin minut on ohjattu menenemään eikä takaisin ajassa voi mennä. Ja jos totta puhutaan se olisi viimeisin asia jota sydämeni haluaisikaan. Läpi mennään vaikka harmaan kiven. Tervetuloa syvä rakkaus. Tunnen sen läsnälon taas palanneen. Koko viikko onkin ollut pelkkä valinta ajatella. Mitään hätää ei ole. Kaikki on yhtä täydellistä kuin aina ennenkin.
Kiitos blogi, kiitos elämä, kiitos rakkaus <3.








2 kommenttia:

  1. Todella, todella osuvia sanoja nykyajan henkisyyden pinnallisuudesta, hiljaisuuden/pysähtymisen puutteesta ja mitä muut ajattelevat -pakkomielteestä. Olen jo hetkisen verran seuraillut blogiasi ja se on erittäin mielenkiintoinen, eli linjoilla pysytään :)

    VastaaPoista
  2. Moi Pikku Square! Kiitos palautteesta ja mielenkiinnostasi! Loistavaa tätä hetkeä sulle myös näin uuden vuoden aikaankin!;-)

    VastaaPoista