Google+ Followers

lauantai 1. kesäkuuta 2013

outolinnun ajatuksia ja muistoja

Kävin varhain aamulla purtsilla lenkkeilemässä. On lauantai aamu klo: 4:30, kun minä kävelen tyhjän ja hiljaisen kylän läpi. Mietin itseäni ja sitä miten olin taas yksinäinen muukalainen, onnellinen oman tien kulkija valtaväestön seassa. Rakastan kesäisiä aamuja kun vain linnut ja muurahaiset ovat kavereitani. Kun ristin sieluakaan ei näy missään, korkeintaan muutama humalainen saattaa tulla vastaan, mutta nyt ei näy edes heitäkään.
Mietin sitä miten paljon mieluummin herään lauantai aamuna yksin virkeänä, kuin tulisin samaan kellon aikaan laskuhumalaisena baarista. Mietin miten olen aivopessyt itseni uudelle levelille. Ajatukseni jatkuu kaikkeen muihinkin valintoihin mitä olen elämässäni tehnyt.

Kun olin lapsi niin tykkäsin nukeista, koska ne olivat minun ystäviäni. Leikin kyllä autoillakin, mutta nukeissa oli enemmän "sielua". Kun tulin mopo ikään, niin valitsin mieluummin musiikin, koska siinä oli enemmän tunnetta, se tuntui sielussa asti ja mahdollisti omilla mielikuvilla leikkimistä. Musiikki edusti samalla kapinaa ja vapautta tylsästä rationaalisesta koulumaailmasta. Moporahat meni siis bassoon ja levyihin. Kaverit olivat todella tärkeitä ja muistelen heitä vieläkin lämmöllä. Muistan vieläkin 30 vuoden takaisia keskusteluita, jotka käytiin henkevämmässä fiiliksessä ja tietysti waspia ja dingoa kuunnellen. Nuorena olin siellä missä pidettiin hauskaa, tappelu ja riitely ei kiinnostanut yhtään, se on/oli energiaa vievää ajan hukkaa. Halusin oppia asioita kantapään kautta. Kaikki piti kokeilla itse, onneksi. Nyt voin sanoa tietäväni aika monesta asiasta sen, että miltä se jokin asia tuntuu. Tunnepuoli on kulkenut mukanani koko elämäni ja siksi elämänpolku on tuntunut raskaalta. Olen aina pyrkinyt ajattelemaan itse ja se on vaikeuttanut elämääni entistä enemmän. Massoissa kulkeminen niin että muut ajattelevat puolestani, ei ole ollut juttuni.
Nuorena kiinnostuin yliluonnollisista asioista, kun ne tuntuivat olevan ns. kielletty alue. Minä otin siitä selvää, aikamoisillakin kokemuksilla. Se kannatti, moni arkinen asia menetti arvonsa ja se sysäsi minut suurempien kysymysten äärelle. Egon murtuminen alkaa pienestä.

Lapsena en tottunut koskaan leikkikouluun enkä myöskään oikeaan kouluun. Ammattikoulukin jäi kesken, koska oli mukavampi kävellä aurinkoisia lahden katuja ja käydä levykaupoissa läräämässä vinyylejä. Tupakkiakin oli kiva maistella, koska se oli kiellettyä. Enään sekään ei maistu hyvältä, koska se on mielestäni tyhmää ja turhaa.
Koulu edusti minulle vain paikkaa omille ajatuksille ja kaverien näkemiselle. Tyttöihin oli myös kiva ihastua, tässäkin siis tunne voitti taas järjen.Tokarinumeroiden parantaminen pakkomielteisesti tai kokeiden vertailu ei kiinnostanut yhtään, se tuntui vastenmieliseltä ja pinnalliselta. Nyt voin sanoa että lukihäiriöni on ollut siunaus, se on varjellut minua monelta turhalta tiedolta. Se on pakottanut minut ajattelemaan. Ihmisarvo ei mielestäni näkynyt numeroissa, eikä turhien asioiden pänttääminen kuulunut todelliseen elämästä nauttimiseen. Koulumaailma edustaa vain yhteiskunnan luomaa mielikuvaa siitä että kaikessa pitää kilpailla. Ehkä olemme menossa parempaan suuntaan...joskus?

Armeijakin oli oikein aivopesun symboli. Siellä käveltiinkin samaan aikaan, samassa tahdissa kun yksi ego määräsi tahdin. Ajattelukin yritettiin yhdistää. Kaikki tehtiin aamusta iltaan yhden aivopestyn egon pillin mukaan. Hyvä pohja "sinä teet mitä muut sanoo", todellista yhteiskunnan omaa uskontoa. Armeija on mukamas miehisyyden koulu, mutta en tuntenut siellä yhtään kaveria, joka olisi siitä tykännyt. Älytön ristiriita. "Pojista miehiä" tarkoittaa suomeksi sitä että tunteet heivataan romukoppaan, koska intuitio pitää saada tukahduttaa käskyvallan alle. Aamukammat otettiin käyttöön jo ekana alokas aamuna. Naurettavaa pakollista orjavoimaa. On totaallinen ihme että kävin armeijan mukisematta. Olin tunnollisesti siellä 8 kuukautta. Tein kaiken ilman pienintäkään lusmuilua ja ilman yhtään sairauspäivää. Palkaksi sain b-paperit(silmäsairaus=huono näkö) vaikka olin monia a- miehiä aktiivisempi. Sisällä kaikui vain vapauden kaipuu. Se riitti minulle. Aseet sucks. Valvominen sucks. Armeija sucks. Sodat ei lopu ikinä sotimalla. Siinä ajatukseni armeijasta. Ihme että olemme saaneet pitää vapauden ilmaista mielipiteitämme. Sanan vapaus. No sanoisin mielipiteeni kuitenkin...Olen ylpeänä "hippi" tai mitä hiton sanoja niitä nyt onkaan, koska se sanakin on vain toisen ihmisen määritelmä, EI MINUN.

Työelämästä olen aina ajatellut, että mieluummin kitkutan köyhänä työttömänä kuin katkeroidun viikonloppu dokaajaksi tylsässä työpaikassa, tylsässä oravanpyörässä tylsänä rasitteena. Luojan kiitos olen löytänyt oman paikkani, kiitos intuitioni ja rohkeat valintani. Työkkäri tädeistä ja moraalin vartijoista huolimatta. Onneksi olen saanut olla myös paljon työttömänä. Onneksi olen uskaltanut lyödä kapuloita rattaisiin, just silloin kun olen nähnyt halveksivia katseita toisilta katkerilta ja aivopestyiltä kunnon kansalaisilta tai kun olen syönyt makaroonia karenssin tuomitessa minut helvettiin huonoista valinnoista. Milloinkaan en ole kasvanut henkisesti niin paljon kuin silloin kun on yksin työttömänä ilman rahaa. Silloin on pakko kohdata oma itsensä. Se onkin jo todella hardcorea touhua. Siihen fiilikseen kun tulee vielä muutama henkinen puukonisku, ja tyhjä jääkaappi niin avot. Silloin kun ei pääse itseään pakoon voi isoltakin työmieheltä päästä itku. Jos ne kohtaa selvinpäin ilman että pakenee tekemiseen tai toiseen ihmiseen, voi sanoa olevansa "kova jätkä". Omassa mielessä käydään ne kovimmat taistelut. Kaikki ulkopuolella ilmenevä on aika pliisua tavaraa, melkeimpä voisin sanoa että neutraalia.

Perhe elämä? Kukahan neropatti on siitäkin tehnyt  ns. "pakollista"? Ihmettelin nuorempana että miksi kaikki pitää tehdä samassa järjestyksessä. Ensin koulut ja armeijat, ajokortti(minulla ei ole, koska tykkään liikkua) sitten etsit kumppanin, teet lapset, ostat omakotitalon, otat velan....käyt töissä vaikka ei huvittaisi, käy duunissa aamusta iltaan kun on PAKKO maksaa asuntovelkaa, autovelkaa, elättää perhe ja murehtia nurmikon leikkaamisesta kotipihalla ja mökillä(jossa on mikroaaltouunit ja televisiot). Seksuaalisuudestakin tehdään samaa pakollista huttua ja suoritusta. Kaikki spontaanius haihtuu "TÄYTYY" sanan alle, ollaan mieluummin ulkoapäin pinnallisen seksikkäitä kuin uskallamme olla avoimia ja näyttää tunteemme.  On outoa että kerätään kaikki samat asiat kuin naapurin jaskakin keräsi ympärilleen. Aina samat rituaalit ilman että kukaan kysyy miksi? Onko oikeasti pakko? Mikä tekee minut oikeasti onnelliseksi? Onko minunkin pakko haaveilla siitä pakollisesta lottovoitosta tai ulkomaan matkasta, jotta voisin saada elämälleni tarkoituksen? Onko rakkauden hintana kaunis puoliso tai komea ulkokuori? Onko mun pakko katsella illat  pitkät telkkaa ja lopettaa mietiskely? Ns. "avautuminenkin" on nykyään kiellettyjen listalla. Pelko ohjaa kansaa.

Rakkaudestakin on tehty mielestäni  kummallista. Onko oikeasti pakko sitoutua koko loppuelämäksi toisen kanssa vaikka olisi kuinka ahdistavaa? Kaikki tämä vain siksi että on sanottu "tahdon". Mielestäni rakkaus parisuhteessa on vapautta ja kunnioitusta toisen tekemisiä kohtaan. Hyväksymistä ja anteeksiantoa. Ei vaatimuksia, ei kontrollia, ei turhia lupauksia. Rakkaus ei vaadi perinteitä, koska perinteet on ns. vanhaa energiaa. Se on mennyt jo. Rakkaus on läsnäoloa tässä ja nyt. Rakkaus on heittäytymistä hetkeen, se on vain sitä että silittää toista tai halaa, kuuntelee tai ollaan vain hiljaa. Asioiden jakamista. Minusta on rakkautta se että kaksi ihmistä on erilaisia tai samanlaisia ja antaa toisen tehdä ja olla omana itsenään. Minultakin on mennyt monta "rakkautta" ohi kun en ole ollut kävelemässä isieni polkua. En ole ollut valmis rakentamaan taloa ja menemään naimisiin. En ole ollut valmis mukautumaan toisen ihmisen tahtoon. Tässä kohti on siis hyvä kysyä oliko se sittenkään todellista rakkautta? Rakkaushan on ikuista ja pysyvää. No minä voin sanoa rakastavani edelleen, se ei ole  mihinkään kadonnut. Mutta siitä jää riippuvaisuus ja omat mielikuvat pois.

Nuorena ja vieläkin ihmettelen sitä että miten mieli toimii. Miten voi olla mahdollista että jos alan esim. tykkäämään toisesta musiikkityylistä, niin joku saattaa pahottaa siitä jopa mielensä? Hassua. Mitä jos teenkin toisella lailla kun on totuttu? Onko se väärin? Kuka keksi vääryyden? Eikö kaikki ole suhteellista? Toisen väärin voi olla toisen oikein? Jopa kulttuurien välillä voi vaihtaa arvot paikkaa. Ei siis ole ketään todellisuudessa joka tuomitsisi. Kannattaa unohtaa Jumalanpelko, se on papistojen kieroutuma hallintaa varten. Ihmismielen likainen tuote. Elämä on kuin yksi iso leikki nimeltä "rikkinäinen puhelin". Jumalan edessä ei tarvitse mennä naimisiin eikä tarvita edes kastetta. Ei minuakaan ole kastettu, enkä ole mennyt naimisiin. En ole kirkkoonkaan koskaan kuulunut ja silti tunnen henkilökohtaisen "Jumalasuhteen" olevan syvä. Syvempi kuin monen pinnallisen tapakristityn. 
Monen monta uskontoa ja henkistä oppisuuntaa olen käynyt läpi ja ymmärtänyt että niistä ei Jumalaa löydä, mutta niistä voi löytää viitteen sinne todellisuuteen mitä me yhdessä oikeasti ollaan. Sen olen oppinut että kaikki mikä on ihmismielen keksimää, on vain köyhä kopio eilisestä, se on vain jatkoa "tuhlaajapojan" tarinaan. Vanhan toistoa aina siihen asti kunnes joku uskaltaa keksiä jotain uutta, silläkin uhalla että tämä toisinajattelija heitetään taas ristille. Tosin sekin on vanhan toistoa. Mikään ei siis muutu ennen kun sinä muutut. Ole rohkea, ole oman elämäsi suuri soturi. Taistele uskomuksiasi vastaan ja anna anteeksi vaikka kuin olisi helpompaa uskoa kaikkeen mitä opetetaan(opetat itsellesi).
 

Pointtini on siinä että teemme sitten mitä valintoja tahansa, niin ihan sama. Pääasia on se että nautimme elämästämme. Ja hyvät asiat edistävät nauttimista. 
Tämä tarina ei kiellä mitään, sillä tekisin kaiken uudestaan jos toisi minut takaisin tähän oloon ja eloon. :-)

Kaikki se mielikuva joka sinulle nousi minusta on vai sinun mielikuvaasi. Meidän tuleva kohtaaminen saattaa olla kuitenkin paljon hienompi kokemus. Ainakin se on erilainen kuin mielikuvasi. CARPE DIEM. PEACE & LOVE. (ihan vaan kiusaksi ;-) <3 )

Pienen ajatuksen tasolla esikuvani. Pappa(&minä vieressä) joka kävi sodat läpi, oli aikamoinen hurlum hei tyyppi, kunnes tuli uskoon vähän niinkuin vahingossa ja irtautui kaikesta turhasta ja pahasta. Ei välittänyt valtauskonnoista, rakensi oman rukoushuoneensa, ei ikinä istunut seurassa jossa puhuttiin pahaa toisista. Käärmeetkään ei häntä purrut, sen sijaan hän ruokki niitä. Nyt vasta olen ymmärtänyt että hän oli "valaistunut". Kiitos.


Minä VS. paha maailma.



Jarkko 40 v. Voitin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti